lauantai 25. kesäkuuta 2016

Vela ja vauvakuume

Minä olen vela - vapaaehtoisesti lapseton. Olen ylpeä täti viidelle veljenlapselle, tykkään yleensä tapaamistani lapsista, mutta omia en halua. Vauvojen näkeminen, kuvissa tai livenä, ei herätä sen suurempia tunteita. Ne on pinkkejä ja niillä on yleensä räkää poskella eikä ne todellakaan muistuta vanhempiaan. Auta armias, jos eteen tulee eläinvauva, jopa kuva. Ne on niin herttaisen pieniä ja avuttomia, pahimpana päivänä saattaa vähän silmänurkkakin kostua. Minä nyt vaan tykkään enemmän eläinvauvoista.


Vauvoja nyt kuitenkin tunkee joka raosta -sori vaan juuri synnyttäneet tai siihen valmistautuvat tutut- joten aihe on vähän väkisinkin mielessä. Etenkin kun oma ikäluokka kääntää tänä vuonna mittariin 30, tuntuu buumi olevan kukkeimmillan. Äiti on onneksi tajunnut jättää kyselyt, mutta jokainen "koskas teillä tepsuttaa pikkuvarpaat" vahvistaa omaa päätöstä. Ei kuule tepsuttele, ellei ne ole koiran. Tai kissakin voisi joskus tulevaisuudessa olla ihan kiva.


Tietenkin tämä on myös valinta, joka vaikuttaa tulevaisuuteen. Kuka minusta huolehtii sitten kun olen vanha? Ei se lapsi ole mikään tae! Entä jos pyöräytän maailmaan toisen tällaisen huithapelin, joka karkaa maailmalle ja jättää vanhan äitinsä muiden riesaksi? Tai jos se kersa jostain keksii alkaa diilaamaan huumeita ja mafiapomo murhaa sen velkojaan odotellessa? Mitä tahansa kun tässä elämässä voi sattua.

Ehkä tämä on tulevaan ikääntymiseen liittyvää kriisiä, mutta viime aikoina olen huomannut pienen takaraivoon koputtavan mitä jos -tyypin. Kun facebookissa saa seurata tuttujen kasvavia perheitä, tai kun jonkun blogissa asuu tosi kiva lapsi. Hetken vatsanpohjassa kutittaa se miksei, kunnes se seuraavan kerran ruokakaupassa nilkoille minikärryllään ajavaa kakaraa väistellessä katoaa. Ihan jees, onneksi ei ole mun.

Kuvat lainattu Internetistä.




perjantai 17. kesäkuuta 2016

On hiljaisuus niin täydellisen hiljaista

Ei mitään uutta, ei mitään jännää. Koko kevät on oikeastaan uiskenneltu aika tummissa vesissä ja nyt tuntuu, että riittää jos päivän kerrallaan astelee eteenpäin. Blogista en halua tehdä masentunutta valitusvirttä ja ihan rehellisesti en ole jaksanut edes yrittää kirjoittaa niistä pienistä kivoista hetkistä, joiden avulla jaksaa.

Käytiin Ranskassa pooloa pelaamassa. Pomo pelasi, minä hoidin hevoset ja hollantilainen sekä koirat hengaili mukana. Siellä oli kivaa, aurinkoa, lämmintä ja väriä. Turha ehkä mainita, että meillä on keskieurooppalainen sää, kolmas aurinkoinen päivä tässä kuussa saattoi juuri loppua.

Pikkumusta täytti vuosia, oli hyvä syy juhlia. Oli hatut, ilmapallot ja sankarille kakkua. Itse lopetin röökaamisen maaliskuussa ja on kakku maistunut. Sitä ei kuulemma huomaa, vaikka vaaka päivittäin niin väittääkin. Onneksi tuokin jo helpottaa.

Sanoinko jo että on sadellut? Ilmoja pidellyt? Taukoaa se sadekin, hetkittäin. Joo ja koti-ikävä. Koulujen loppumisen suvivirsihypetys sai itkun kurkkuun noin sata kertaa. Veljenpoika sai valkolakin, tädillä vähän ikäkriisi iski ja sitten oli taas se suvivirsi. Ehkä kymmenen vuoden päästä koirista jättää aika ja mekin päästään Suomeen.


Kyllä tää tästä. Jos heinäkuussa vaikka alkaisi kesä?
Pitänee useammin kirjoittaa väkisin positiivisia ajatuksia, mieli on heti paljon iloisempi!