torstai 28. tammikuuta 2016

Hevosenleikkiä

 Hei ihminen, onks nameja?

Pikkumustan kuulumisiahan ei ole blogissa hetkeen ollutkaan. Tyyppihän on oikein tyytyväinen kolmen tamman kanssa elellessä, laumassa junnu on oppinut vähän käytòstapoja ja saanut kivasti lihasta kavereiden kanssa juoksennellessa. 

Yksin pieni hevonen ei kuitenkaan vieläkään lähde mihinkään, vaikka porukalla maastoillessa meneekin mieluiten joukon ensimmäisenä. Aloitin syksyllä tekemään maastakäsin juttuja mustan kanssa ja tuohan on oikeastaan kivaa touhua. Olen kolunnut netistä eri koulukuntien oppeja sekä seuraillut muutamaa paremman harrastajan blogia. Mihinkään tiettyyn koulukuntaan en ole itse lähtenyt, teen niin kuin itsestä hyvältä tuntuu ja kun hevonen näyttää tykkäävän touhusta, niin joku ilmeisesti toimii.

 Onks mun ihan pakko?

Tänään otettiin rinkiin vielä koirien koulutuksesta tutumpi naksutin, sekä raipan päähän tòkätty tennispallo kontaktipalloksi. Mustalle oli hetkessä selvää, että naksautusta seuraa herkku, eikä kovin kauaa mennyt yhdistää ideaa kosken palloa-naks-herkku.

 Joo, kohta voidaan aloittaa...

Mita sa nyt oot keksinyt?

Ainoa ongelma mustan kanssa tuntuukin nyt olevan nimenomaan se, että niitä herkkuja tulee. Meidän pikkukoirahan tarjoaa herkkujen toivossa koko viiden tempun repertuaarinsa putkeen, vähän samaa vikaa tuntuu olevan tuon hevoseläimen päässä. Pääasia kai, että touhutaan yhdessä ja kivaa on. Ehkä näiden meidän leikkien myòtä pikkumustakin tajuaa, että blondin kanssa voi olla ihan jees ja pikkuhiljaa voidaan lähteä vähän kauemmaskin muusta laumasta.

Joo, niita nameja mulle kiitos.

lauantai 16. tammikuuta 2016

Pohjoisen menoja

Meillà piipahti muutaman pàivàn vieraita, jotka antoivat meille taas hyvàn syyn kàydà vàhàn kurkkimassa mità tàmà turistiparatiisi oikein tarjoaa. Laskettelurinteeseen en vielàkààn pààssyt, mutta muuten pàivien ohjelma tuntui hyvin kotoisalta.

Yksi ilta vietettiin jààkiekkokaukalossa. Kaukalo on paikallisen làtkàjoukkueen treenien ulkopuolella yleisòlle avoin, ja paikanpààltà sai luistimetkin vuokrattua. Sirklaaminen ja pienet piruetitkin lòytyivàt vielà jostain selkàrangasta, vaikka tasapaino olikin heikentynyt noin 12 vuoden luistelutauon aikana. Jopa hollantilainen tykkàsi touhusta niin paljon, ettà on jo etsinyt netistà omia luistimia. Kolme tuntia kaukalossa vieràhti ihan huomaamatta, seuraavana aamuna kyllà jaloissa tuntui.

Olin jo aiemmin netistà bongannut (lapsille markkinoidun) mahdollisuuden porojen ruokintaan. Joka torstai yhden laskettelurinteen ylàasemalta pààsee ruokkimaan suomalaisia poroja. Pakkohan Petterin kavereita oli pààstà tapaamaan!

 Croda Rossan ylàasemalla.

 Petterin aleneva polvi, Mica.

Alkuun toki kerrottiin tarinaa porojen muutosta Dolomiiteille. Olivat miettineet Unescon perintòkohteeseen sopivaa, lapsia miellyttàvàà, kelkkaa vetàvàà vaihtoehtoa ja poro oli noussut ykkòseksi. Suomesta haettiin vuonna 2003 5 poroa, joista nyt on jàljellà yksi naaras. Lauman suomisyntyinen Rudolf-pomo oli viime kesànà ottanut ritolat laitumelta. Dolomiiteilla kirmaa siis oletettavasti myòs yksi suomalainen villiporo.

Olihan tuo tapahtuma tehty vàhàn sirkusmeiningiksi: porot pienet aitaukseen, kiljuvat lapset ympàrille niità ruokkimaan. Jàrjestàjà kertoi nàiden porojen olevan jo neljàs sukupolvi Suomesta muuttaneiden jàlkeen, ja heti perààn, ettà terve poro elàà 10-15 vuotta. Blondikin matikalla voi laskea, ettà 13 vuotta Italiassa ei vàlttàmàttà vaatisi neljàà sukupolvea. Mieltà kuitenkin kevensi, kun nàin ettà porot pààsivàt tàmàn kerran viikossa tapahtuvan yleisòruokinnan jàlkeen vapaiksi. Sinne ne kirmasivat rinteiden metsikkòòn yhtenà laumana.

sunnuntai 3. tammikuuta 2016

Suomalainen talentti

Etenkin joulun alla minusta kuoriutuu pieni askartelija - kàsillà on kiva touhuta, vaikka taitoa ei niinkààn olisi. Kevààllà lahjoin rouvapomoa villasukilla, jouluksi leivoin linnan porukalle purkillisen pipareita ja askartelin talliin joulukoristeet. Vuoden ensimmàiselle ratsastusretkelle vedin ylleni itsetehdyn (vielà hieman keskeneràisen) ratsastushameen. Sain kuulla moneen kertaan miten taitava olen - you are such a talent.

 Sukkaa on ennen joulua pukannut urakalla. 

Hollantilainen osaa pukea tàmànkin paremmin, tai ainakin suomalaisen mielelle paremmin sopiviksi sanoiksi: olethan sà kàtevà monessa asiassa. Tàhàn voin nyòkytellà: pienten kàsitòiden lisàksi minulle on suotu ripaus luovuutta ja sukkapuikkojen lisàksi kàdessà pysyy myòs vaikkapa hakku, kirves, vasara, ruuvimeisseli tai saha.

 Netistà bongattu idea, tallin oveen toteutettuna.

Jàin hetkeksi miettimààn mistà tàmà multilahjakkuus oikein kumpuaa? Tottakai on ihan omasta mielenkiinnosta kiinni, mità kàsillààn touhuaa, ja toisille niità lahjoja on vain siunattu enemmàn. Itsekin hurahdin neulonnan maailmaan vasta, kun àidin sukka-apajille ei nàà pààssyt jatkuvasti hakemaan uusia varpaanlàmmittimià. Pohjimmiltaan kuitenkin syyttàisin kiittàisin nàistà lahjoista suomalaista koululaitosta. Vaikka kouluaikoina olinkin kàssàopen painajainen, siellà se ompelukoneen ajokortti on suoritettu. Suomalaisia koululaisia kannustetaan kokeleimaan ja oppimaan, koulu tarjoaa mahdollisuuden moneen.

 Annan kanssa ei olla vielàkààn parhaita kavereita,
mutta toimeen tullaan kyllà.

Pomojen lapset kàyvàt kansainvàlistà koulua, mikà varmasti tarjoaa omat, vahvat evààt elàmàn menoon, mutta ei sieltà kotilàksynà tule jààkaapin tai uunin pesua. Vasaroimaan voi opetella vahingonkin kautta, mutta alakoulun puukàsityòtunneilla askartelemani pinkki puuvene kyllà opetti naulaamaan siististi riviin. Ja kun isoveli ei saavu siskoaan auttamaan tarpeeksi nopeasti, saa taulutkin seinààn vaikka korkokengàllà.

Ihan itte tein.

Italiassa asuva suomalainen ystàvàni kertoi ystàvàstààn, joka ei osannut ommella irronnutta nappia paitaansa. En minàkààn osaa tehdà sità kauneinta kaulusta napille, mutta varmasti sen saan takaisin paitaan kiinni.