torstai 13. lokakuuta 2016

Ulkomaantäti

Minullakin on sukulaisia ulkomailla. Isän siskot Ruotsista ja Saksasta olivat lapsuudessa odotettuja kesävieraita. Tädit toi tuliaisia, lähetti joulukortin ja niille soitettiin muutaman kuukauden välein. Aina silloin tällöin mekin reissattiin tädeille. Minulle perheen ja suvun silloisen nuorimpana serkut olivat isoja ja jänniä, puhuivat eri kieltäkin. Ei tuohon asetelmaan pikkuinen tyttö juuri kiinnittänyt huomiota, minulle oli yhtä normaalia että täti asui Saksassa kuin toinen täti samassa kaupungissa.
Nyt tilanne on kääntynyt toisin päin: minä olen se ulkomaantäti. Väitän että tällä puolella ei ole yhtään niin kivaa. Monelle muullekin ulkosuomalaisille tuttu paine "koskas tuut Suomeen" on valtava ja raskas. Kun minä en tiedä. Tiedän, että olen itse polkuni kulkenut tähän pisteeseen, ja vaikka aika paljon matkalla on ollut pelkkää kohtalon sanelua, itse olen valintana tehnyt. Olen valinnut elämän Italiassa, olen valinnut elämän koiranomistaja. En halunnut koiraa, joka tykkää vain suomalaisista, sille on nimittäin himpunvaikea löytää hoitajaa. Voisin painaa duunia viinitarhoilla ja näin ollen lomailla aika lailla koko talven, mutta niillä palkoilla lasketaan jokainen suuhun viety lusikallinen eikä matkustella. Sen sijaan seurasin intohimona ja löysin työn hevosten kanssa, josta saa ihan kovasti rahallista vastinetta ympäri vuoden, mutta josta irtautuminen on vähän hankalampaa. Minäkin, kuten moni muukin ulkosuomalainen, tiedän että lentokoneet, junat, laivat, autot ja muut kulkuvälineet kulkevat kyllä molempiin suuntiin, eivät ainoastaan Suomeen. Kun joskus ehkä lomalle pääsen, miksi minun pitäisi automaattisesti suunnata Suomeen hyttysten syötäväksi tai pelaamaan juhannuksen raatolottoa? Ehkä minäkin haluan joskus lomalle lämpimään, tai lomalle, jota ei täytä stressi siitä, ketä ehdin tavata ja ketä en.
En tunne erikseen velvollisuutta kutsua ystäviä tai sukulaisia kylään, yritän tehdä kaikille selväksi, että meillä saa kyllä kyläillä, ihan mielellään. Kiitos internetin, joka tekee kaukana asumisesta vähemmän raskasta, voin olla ulkomaantäti, joka watsappailee veljenlapsilleen. Ja veljentyttö, joka watsappailee Ruotsin tädille, koska ajat onneksi muuttuvat.

lauantai 6. elokuuta 2016

Sänky ja aamiainen

Tämä meidän työpaikkahan on ollut booking.comiin listattuna jo jonkin aikaa. Viime kesänä meillä oli pari kertaa asiakasvieraita, mutta herra pomo huolehti niistä. Kesän korvalla kalenterissa koputteli huonevaraus heinäkuulle ja toinen elokuulle. Ranskan reissulla puhuttiin rouva pomon kanssa, että kyllä me voidaan yksi kesä leikkiä majatalon isäntää. Kaksi varausta, eihän noista ole vaivaa! Hollantilainen saikin pian käyttöönsä bookingin tunnukset ja me saatiin aika vapaat kädet bed&breakfastin pyörittämiseen.


Hollantilainen kikkaili hieman hinnoilla heti tunnukset saatuaan, joten päästiin oman kylän listan kärkeen parhaalla tarjouksella. Varauksia alkoi sadella, ja pian oltiinkin täynnä. Oikeastihan meillä on vain kolme huonetta, ja yritetään myydä kahta. Näin vierasmäärä on maksimissaan 7, yleensä 2 tai 4, ja voidaan tarjota huippua palvelua. Koska nyt kuitenkin ollaan linnassa isossa talossa, jota ei ole suunniteltu b&b käyttöön, on tilat vähän mitä on. Toki löytyy telkkari- ja pelihuonetta, mutta vieraista voi tuntua hieman oudolle hiippailla keskenään täällä. Ollaan kyllä kehoitettu kaikkia olemaan kuin kotonaan, ja hienosti ovat vieraat tuohon sopeutuneet. Suurin osa kyllä vain nukkuu ja syö aamiaisen meillä, ja touhuavat sitten omiaan päivät.


Kun meillä on asiakkaita, myös me nukutaan linnassa. Heinäkuun alun jälkeen olen saanut painaa pääni omaan tyynyyn noin viisi kertaa. Henkilökunnalle tarkoitettu osa talosta on ihan tosissaan alkuperäisessä kunnossa, patjat on siis hevosenjouhilla täytetyt, kuopille painuneet. Yhtenä yönä siirryin lattialle nukkumaan, kun ei selkä vain kestänyt. Onhan tässäkin tietysti työsarkaa. Kaksistaan kun hoitaa aamupalan, vastaanoton, siivoamiseen ja tarvehankinnat, työpäivällekin kertyy pituutta - eli ei sinänsä haittaa nukkuuko kuopoaisella pätkällä vai lattialla, uni tulee kyllä. Pomot kyllä antoivat luvan laittaa lapun tiskille, jos alkaa tuntua liialta. Yhden kymmenen päivän putken jälkeinen vapaa tuntui kyllä ansaitulta, ja elokuun puolessa häämöttävä miniloma kutsuu jo kovasti. Pitkään hyvässä piilossa pysynyt inspiraatio ja kirjoitusintokin on palannut, nyt vain pitäisi löytää aikaa!


lauantai 25. kesäkuuta 2016

Vela ja vauvakuume

Minä olen vela - vapaaehtoisesti lapseton. Olen ylpeä täti viidelle veljenlapselle, tykkään yleensä tapaamistani lapsista, mutta omia en halua. Vauvojen näkeminen, kuvissa tai livenä, ei herätä sen suurempia tunteita. Ne on pinkkejä ja niillä on yleensä räkää poskella eikä ne todellakaan muistuta vanhempiaan. Auta armias, jos eteen tulee eläinvauva, jopa kuva. Ne on niin herttaisen pieniä ja avuttomia, pahimpana päivänä saattaa vähän silmänurkkakin kostua. Minä nyt vaan tykkään enemmän eläinvauvoista.


Vauvoja nyt kuitenkin tunkee joka raosta -sori vaan juuri synnyttäneet tai siihen valmistautuvat tutut- joten aihe on vähän väkisinkin mielessä. Etenkin kun oma ikäluokka kääntää tänä vuonna mittariin 30, tuntuu buumi olevan kukkeimmillan. Äiti on onneksi tajunnut jättää kyselyt, mutta jokainen "koskas teillä tepsuttaa pikkuvarpaat" vahvistaa omaa päätöstä. Ei kuule tepsuttele, ellei ne ole koiran. Tai kissakin voisi joskus tulevaisuudessa olla ihan kiva.


Tietenkin tämä on myös valinta, joka vaikuttaa tulevaisuuteen. Kuka minusta huolehtii sitten kun olen vanha? Ei se lapsi ole mikään tae! Entä jos pyöräytän maailmaan toisen tällaisen huithapelin, joka karkaa maailmalle ja jättää vanhan äitinsä muiden riesaksi? Tai jos se kersa jostain keksii alkaa diilaamaan huumeita ja mafiapomo murhaa sen velkojaan odotellessa? Mitä tahansa kun tässä elämässä voi sattua.

Ehkä tämä on tulevaan ikääntymiseen liittyvää kriisiä, mutta viime aikoina olen huomannut pienen takaraivoon koputtavan mitä jos -tyypin. Kun facebookissa saa seurata tuttujen kasvavia perheitä, tai kun jonkun blogissa asuu tosi kiva lapsi. Hetken vatsanpohjassa kutittaa se miksei, kunnes se seuraavan kerran ruokakaupassa nilkoille minikärryllään ajavaa kakaraa väistellessä katoaa. Ihan jees, onneksi ei ole mun.

Kuvat lainattu Internetistä.




perjantai 17. kesäkuuta 2016

On hiljaisuus niin täydellisen hiljaista

Ei mitään uutta, ei mitään jännää. Koko kevät on oikeastaan uiskenneltu aika tummissa vesissä ja nyt tuntuu, että riittää jos päivän kerrallaan astelee eteenpäin. Blogista en halua tehdä masentunutta valitusvirttä ja ihan rehellisesti en ole jaksanut edes yrittää kirjoittaa niistä pienistä kivoista hetkistä, joiden avulla jaksaa.

Käytiin Ranskassa pooloa pelaamassa. Pomo pelasi, minä hoidin hevoset ja hollantilainen sekä koirat hengaili mukana. Siellä oli kivaa, aurinkoa, lämmintä ja väriä. Turha ehkä mainita, että meillä on keskieurooppalainen sää, kolmas aurinkoinen päivä tässä kuussa saattoi juuri loppua.

Pikkumusta täytti vuosia, oli hyvä syy juhlia. Oli hatut, ilmapallot ja sankarille kakkua. Itse lopetin röökaamisen maaliskuussa ja on kakku maistunut. Sitä ei kuulemma huomaa, vaikka vaaka päivittäin niin väittääkin. Onneksi tuokin jo helpottaa.

Sanoinko jo että on sadellut? Ilmoja pidellyt? Taukoaa se sadekin, hetkittäin. Joo ja koti-ikävä. Koulujen loppumisen suvivirsihypetys sai itkun kurkkuun noin sata kertaa. Veljenpoika sai valkolakin, tädillä vähän ikäkriisi iski ja sitten oli taas se suvivirsi. Ehkä kymmenen vuoden päästä koirista jättää aika ja mekin päästään Suomeen.


Kyllä tää tästä. Jos heinäkuussa vaikka alkaisi kesä?
Pitänee useammin kirjoittaa väkisin positiivisia ajatuksia, mieli on heti paljon iloisempi!

keskiviikko 6. huhtikuuta 2016

Vaikeampia on aamut

Jonkun aikaa jo on ollut vähän vaikea herätä aamulla. Siitepöly on vetänyt koko kropan tukkoon, ja aamulla tekisi oikeasti vain mieli vetää peitto korviin ja kääntää kylkeä. Kun sieltä peiton alta on kuitenkin pakko nousta, päivät on kuitenkin ihan kivoja - onhan mulla joukko huipputyyppejä arkea piristämässä!



 Pikkumusta halusi maistaa fishermans friend -pastillin. Oli kai hyvää, kun piti saada lisääkin. Hän myös tietää, että välillä on hyvä heittää jalat taivasta kohti.


Linnan pihaa vartioinut koira lähti pomojen luo Ranskaan, joten meidän koirat saa olla vapaammin ulkona kun ei tarvitse pelätä koiratappeluita. Pikkukoira on hieronut ystävyyttä vanhan talonmiehen russelin kanssa, isompi on vain tosi cool.



Talven aikana yleensä unohdan kykyni tappaa kaikki kasvit, niin tänäkin vuonna. Innostuin omin käsin rakentamaan keittiön ikkunalle taimipuutarhan, josta pitäisi tulla paprikaa, tomaattia, vesikrassia ja ruohosipulia. Luultavasti saan aikaan yhden rikkaruohon ja jonakin yönä koko rakennelma putoaa alas.

Ja jos ruudun takana sattuu olemaan muita, jotka ovat innoissaan odottaneet Hevoshullua, Pollea ja muita Lenan sarjakuvia, vilkaiskaapa tätä!

keskiviikko 23. maaliskuuta 2016

Tupakkitauko

Olin kypsytellyt ajatusta jo jonkin aikaa. Vielä pidempään olin keksinyt naurettavia tekosyitä miksi ei nyt. Viime keskiviikkona heitin viimeisenkin tekosyyn nurkkaan ja marssin apteekkiin. Nikotiinilaastareita, kiitos. Lounaan jälkeen vedin ketjussa kaksi tupakkaa ja heräsin inhoa. Liimasin laastarin käsivarteen. Päässä juoksi muurahaisia. Ei tehnyt mieli polttaa. Olin ostanut kerran vuorokaudessa vaihdettavia laastareita. Ensimmäinen aamu ilman tupakkaa oli jännä. Kupillinen teetä on juuri sopivan lämpöistä juotavaksi tupakan jälkeen. Poltin suuni. Viimeiset tunnit ennen uutta laastaria pyörin ympyrää. Söin puoli kiloa ystävän lähettämiä irtokarkkeja kahdessa päivässä. Leivon mokkapaloja ja porkkana kakkua. Ostin tarjouksesta kolme isoa Milkan suklaalevyä. Tupakan sijaan heitin suuhun kurkkupastillin - niitä, joiden liiallisella käytöllä on laksatiivisia vaikutuksia.





Neljäntenä laastaripäivänä mietin edelleen voiko tämä toimia vai olisiko laastarin vaikutus sittenkin vain korvien välissä. Viidentenä päivänä en enää vaihtanut uutta laastaria. Tupakoinnin lopettaja lihoo keskimäärin 2,7 kiloa. Minä viikossa kaksi. Ensimmäiset kolme päivää ilman tupakkaa tai korvaavia tuotteita meni ehkä liiankin helposti. Neljäntenä kokonaan-ilman päivänä halusin syödä seinät ympäriltäni.

Nyt on taas helpompaa. Vielä en uskalla sanoa että lopetin, mutta aika lähellä ollaan. Edes kauppareissun aikana sattunut ison koiran ripulivahinko ei saanut mieltä sortumaan. Koska voi sanoa, että lopetin?

Ensimmäistä kertaa yritin saada tabletilla kuvia mukaan, onnistuikohan?

keskiviikko 16. maaliskuuta 2016

Kolmikieli

Ajattelin olla kolmikielinen. Meillähän on arjessa käytössä enimmäkseen englanti ja italia, joihin sitten sekoitetaan sitä kolmatta kieltä:  suomea, hollantia tai saksaa tilanteesta ja kuulijoista riippuen.

Usein ajattelee monikielisyyden olevan rikkaus, joka pitää aivot vetreinä. Onhan tuo totta, melkein päivittäin huomaan oppivani uusia sanoja hollantia, vaikka en kieltä varsinaisesti osaakaan. Mutta on tässä kyllä vähän huonojakin puolia ja vastaan tulee tilanteita kun tekee mieli lyödä päätä seinään.

Meidän koiratkin on monikielisiä. Isompi puhuu enemmän hollantia, onhan se opetellut ihmiskielen alkeet ennen blondin astumista kuvioihin. Pienemmän koiran kommunikaatio painottuu italiaan ja toisinaan pihalla koirille eri kielisiä kutsuja huudellessa tulee mietittyä mikä järki oli opettaa niille eri käskyt. Ymmärtävät nuokin useampaa kieltä - englannin cookies ja hollannin koekje on parempi tavata kirjain kerrallaan jos ei halua keksiapajille pyrkivää koiraa viereensä.

Jotkut sanat tietysti vakiintuvat yhdelle kielelle. Itse osaan hevossanastoa melko hyvin italiaksi ja englanniksi, mutta hollantilaiselle hevosen varustus on helpompaa italiaksi. Rakkautta tunnustetaan eniten italiaksi, mutta jos haluan hollantilaisen tietävän että ihan oikeasti tosissaan tykkään, vaihdan hollantiin.

Monikielisyys tekee kommunikoinnista tietysti helpompaa, etenkin kun toinen ymmärtää suunnilleen samat kielet. Ei haittaa vaikka ei kesken italialaisen lauseen muistaisi mikä sisäkumi on, sen voi heittää väliin englanniksi. Toisaalta mietityttää, että pitäisi joskus ihan oikeasti vaivata aivosoluja ja etsiä se kadonnut sana, eikä turvautua siihen ensimmäiseen mieleen tulleeseen.

Hollantilainen muuten ymmärtää yllättävän hyvin, kun toisinaan julkisen itseäni miten on taas jätetty kaikki levälleen, tai kerron pikkukoiralle miten miehet on just tollasia. Selvää suomea siis, vaikka luulin sen osaavan vain ihannoitiin sanoja.

torstai 4. helmikuuta 2016

Vuosi linnassa

Vuosi sitten valmistauduttiin viettàmààn viikonloppua mahdollisella uudella tyòpaikalla. Keskiviikon korvilla pomo-ehdokas kuitenkin soitti, jos voisinkin jààdà heti samantien. Edessà oli aika iso riski ja hyppy tuntemattomaan. Muutama huono kokemus tarjotuista tallitòistà on opettanut minut lukemaan ilmoituksia hyvin tarkalla silmàllà, ja olin aika varma ettà tàhànkin tyòhòn olisi joku jekku haudattuna. Vuoden aikaa on tullut todettua, ettà vaikka tyònkuva onkin vàhàn laajempi kuin annettiin ymmàrtàà (eikà aina ihan tàysin selvà), osui meidàn kohdalle kuitenkin aika helmi.

 Ensimmàisen aamun maisemat hotellin parvekkeelta.

 Maaliskuussa entinen hevostenhoitaja làhti, 
ja kàvin hyvàssà seurassa tutustumassa maisemiin.

 Pooloponit on tottuneet liikkumaan porukassa,
blondi on saanut opetella uutta poolokentàllà laukatessa
parhaimmillaan kuuden kàsihevosen kanssa.

 Pomojen kanssa on kàyty ratsain tutkimassa ympàristòà
suosikki Dobbiaco-jàrvi on hevosillekin mieluisa paikka.



 Huhti- toukokuun vaihteessa saatiin ensimmàiset vieraat
Suomesta, ja kàytiin Braies-jàrvellà.

 Toukokuussa pikkumustakin pààsi muuttamaan.

 Ihan koko ajan ei ole ollut kivaa,
iso koira on joutunut paikattavaksikin.

 Aurinkoisia kevàtpàivià ja pikkumusta 7v. synttàrit.



 Heinàkuussa matkattiin ajassa taaksepàin,
kun linna muuttui leffastudioksi.



 Heinàkuussa kàvin myòs ensimmàiset oikeat pooloturnaukseni.

 Elokuussa puolestaan pààsin opettelemaan poolon pelaamista.

 Linnassa isànnòitiin elokuussa myòs vanhojen autojen kokoontumisajoa.

 Vielà lokakuussa hevoset olivat òitàkin ulkona.



 Marraskuussa laumasta puolet làhti Ranskaan treenaamaan.

 Ensilumi (yhden elokuisen lumisen yòn jàlkeen) saatiin marraskuussa.

 Joulukuussa tutustuttiin paikalliseen Krampus-perinteeseen.

 Uusi vuosi aloitettiin luonnollisesti hevostellen.


Paljon hyvià ja huonompiakin hetkià on vuoteen mahtunut, parisuhdetta on koeteltu, mutta samaan suuntaan katsellen mennààn edelleen. Tuleva lupailee tyòn puolesta taas muutoksia, mutta niihin on opittu suhtautumaan pienellà varauksella. Ei innostuta liikaa, katsotaan mità huominen tuo tullessaan. Ainakin yhden ystàvàn Hollannista huominen lennàttàà meille.

torstai 28. tammikuuta 2016

Hevosenleikkiä

 Hei ihminen, onks nameja?

Pikkumustan kuulumisiahan ei ole blogissa hetkeen ollutkaan. Tyyppihän on oikein tyytyväinen kolmen tamman kanssa elellessä, laumassa junnu on oppinut vähän käytòstapoja ja saanut kivasti lihasta kavereiden kanssa juoksennellessa. 

Yksin pieni hevonen ei kuitenkaan vieläkään lähde mihinkään, vaikka porukalla maastoillessa meneekin mieluiten joukon ensimmäisenä. Aloitin syksyllä tekemään maastakäsin juttuja mustan kanssa ja tuohan on oikeastaan kivaa touhua. Olen kolunnut netistä eri koulukuntien oppeja sekä seuraillut muutamaa paremman harrastajan blogia. Mihinkään tiettyyn koulukuntaan en ole itse lähtenyt, teen niin kuin itsestä hyvältä tuntuu ja kun hevonen näyttää tykkäävän touhusta, niin joku ilmeisesti toimii.

 Onks mun ihan pakko?

Tänään otettiin rinkiin vielä koirien koulutuksesta tutumpi naksutin, sekä raipan päähän tòkätty tennispallo kontaktipalloksi. Mustalle oli hetkessä selvää, että naksautusta seuraa herkku, eikä kovin kauaa mennyt yhdistää ideaa kosken palloa-naks-herkku.

 Joo, kohta voidaan aloittaa...

Mita sa nyt oot keksinyt?

Ainoa ongelma mustan kanssa tuntuukin nyt olevan nimenomaan se, että niitä herkkuja tulee. Meidän pikkukoirahan tarjoaa herkkujen toivossa koko viiden tempun repertuaarinsa putkeen, vähän samaa vikaa tuntuu olevan tuon hevoseläimen päässä. Pääasia kai, että touhutaan yhdessä ja kivaa on. Ehkä näiden meidän leikkien myòtä pikkumustakin tajuaa, että blondin kanssa voi olla ihan jees ja pikkuhiljaa voidaan lähteä vähän kauemmaskin muusta laumasta.

Joo, niita nameja mulle kiitos.

lauantai 16. tammikuuta 2016

Pohjoisen menoja

Meillà piipahti muutaman pàivàn vieraita, jotka antoivat meille taas hyvàn syyn kàydà vàhàn kurkkimassa mità tàmà turistiparatiisi oikein tarjoaa. Laskettelurinteeseen en vielàkààn pààssyt, mutta muuten pàivien ohjelma tuntui hyvin kotoisalta.

Yksi ilta vietettiin jààkiekkokaukalossa. Kaukalo on paikallisen làtkàjoukkueen treenien ulkopuolella yleisòlle avoin, ja paikanpààltà sai luistimetkin vuokrattua. Sirklaaminen ja pienet piruetitkin lòytyivàt vielà jostain selkàrangasta, vaikka tasapaino olikin heikentynyt noin 12 vuoden luistelutauon aikana. Jopa hollantilainen tykkàsi touhusta niin paljon, ettà on jo etsinyt netistà omia luistimia. Kolme tuntia kaukalossa vieràhti ihan huomaamatta, seuraavana aamuna kyllà jaloissa tuntui.

Olin jo aiemmin netistà bongannut (lapsille markkinoidun) mahdollisuuden porojen ruokintaan. Joka torstai yhden laskettelurinteen ylàasemalta pààsee ruokkimaan suomalaisia poroja. Pakkohan Petterin kavereita oli pààstà tapaamaan!

 Croda Rossan ylàasemalla.

 Petterin aleneva polvi, Mica.

Alkuun toki kerrottiin tarinaa porojen muutosta Dolomiiteille. Olivat miettineet Unescon perintòkohteeseen sopivaa, lapsia miellyttàvàà, kelkkaa vetàvàà vaihtoehtoa ja poro oli noussut ykkòseksi. Suomesta haettiin vuonna 2003 5 poroa, joista nyt on jàljellà yksi naaras. Lauman suomisyntyinen Rudolf-pomo oli viime kesànà ottanut ritolat laitumelta. Dolomiiteilla kirmaa siis oletettavasti myòs yksi suomalainen villiporo.

Olihan tuo tapahtuma tehty vàhàn sirkusmeiningiksi: porot pienet aitaukseen, kiljuvat lapset ympàrille niità ruokkimaan. Jàrjestàjà kertoi nàiden porojen olevan jo neljàs sukupolvi Suomesta muuttaneiden jàlkeen, ja heti perààn, ettà terve poro elàà 10-15 vuotta. Blondikin matikalla voi laskea, ettà 13 vuotta Italiassa ei vàlttàmàttà vaatisi neljàà sukupolvea. Mieltà kuitenkin kevensi, kun nàin ettà porot pààsivàt tàmàn kerran viikossa tapahtuvan yleisòruokinnan jàlkeen vapaiksi. Sinne ne kirmasivat rinteiden metsikkòòn yhtenà laumana.

sunnuntai 3. tammikuuta 2016

Suomalainen talentti

Etenkin joulun alla minusta kuoriutuu pieni askartelija - kàsillà on kiva touhuta, vaikka taitoa ei niinkààn olisi. Kevààllà lahjoin rouvapomoa villasukilla, jouluksi leivoin linnan porukalle purkillisen pipareita ja askartelin talliin joulukoristeet. Vuoden ensimmàiselle ratsastusretkelle vedin ylleni itsetehdyn (vielà hieman keskeneràisen) ratsastushameen. Sain kuulla moneen kertaan miten taitava olen - you are such a talent.

 Sukkaa on ennen joulua pukannut urakalla. 

Hollantilainen osaa pukea tàmànkin paremmin, tai ainakin suomalaisen mielelle paremmin sopiviksi sanoiksi: olethan sà kàtevà monessa asiassa. Tàhàn voin nyòkytellà: pienten kàsitòiden lisàksi minulle on suotu ripaus luovuutta ja sukkapuikkojen lisàksi kàdessà pysyy myòs vaikkapa hakku, kirves, vasara, ruuvimeisseli tai saha.

 Netistà bongattu idea, tallin oveen toteutettuna.

Jàin hetkeksi miettimààn mistà tàmà multilahjakkuus oikein kumpuaa? Tottakai on ihan omasta mielenkiinnosta kiinni, mità kàsillààn touhuaa, ja toisille niità lahjoja on vain siunattu enemmàn. Itsekin hurahdin neulonnan maailmaan vasta, kun àidin sukka-apajille ei nàà pààssyt jatkuvasti hakemaan uusia varpaanlàmmittimià. Pohjimmiltaan kuitenkin syyttàisin kiittàisin nàistà lahjoista suomalaista koululaitosta. Vaikka kouluaikoina olinkin kàssàopen painajainen, siellà se ompelukoneen ajokortti on suoritettu. Suomalaisia koululaisia kannustetaan kokeleimaan ja oppimaan, koulu tarjoaa mahdollisuuden moneen.

 Annan kanssa ei olla vielàkààn parhaita kavereita,
mutta toimeen tullaan kyllà.

Pomojen lapset kàyvàt kansainvàlistà koulua, mikà varmasti tarjoaa omat, vahvat evààt elàmàn menoon, mutta ei sieltà kotilàksynà tule jààkaapin tai uunin pesua. Vasaroimaan voi opetella vahingonkin kautta, mutta alakoulun puukàsityòtunneilla askartelemani pinkki puuvene kyllà opetti naulaamaan siististi riviin. Ja kun isoveli ei saavu siskoaan auttamaan tarpeeksi nopeasti, saa taulutkin seinààn vaikka korkokengàllà.

Ihan itte tein.

Italiassa asuva suomalainen ystàvàni kertoi ystàvàstààn, joka ei osannut ommella irronnutta nappia paitaansa. En minàkààn osaa tehdà sità kauneinta kaulusta napille, mutta varmasti sen saan takaisin paitaan kiinni.