torstai 27. marraskuuta 2014

#tbt Miten meistä tuli me?

Kuten viime viikon takaisinheitossa kerroin, vietin suunnilleen jokaisen vapaapäiväni hollantilaisen kanssa. Kesän 2010 aikana ystäväni Suomesta oli hetken ihmetilalla töissä. Hänen ansiostaan tutustuin kylän pizzeriassa työskentelevään hollantilaiseen ja meistä tuli ystäviä. Alkuun meidän tapaamisilla oli aina sama kaava: hollantilainen haki minut keskiviikkoiltana töitteni päätyttyä, ajettiin baariin, nukuin koiran kanssa hollantilaisen sohvalla ja torstain podin krapulaa ennen paluuta tilalle.

 Normaali treffi-ilta: yksi kiipeilee patsaassa, toinen seisoo suihkulähteessä.
Kuvassa esiintyvä hattu voitettiin baarihenkilökuntaa vastaan käydystä vesisodasta
ja se on nykyisin käytössä häpeähattuna.


 Viikon mittaan juteltiin facebookin kautta, ja hollantilainen oli se, jolle kerroin kuinka paljon elämä tilalla toisinaan ahdisti. Pikkuhiljaa hollantilainen alkoi panostaa meidän tapaamisiin vähän enemmän. Perinteisen mäkkäriaterian sijaan sain kunnon aamiaisia kera tuoreiden voisarvien ja appelsiinimehun, hollantilainen vei minua joelle ja kerran jopa ratsastamaan! Syyskuussa -12 kävimme Suomessa, tosin silloin vielä ystävinä. Pian tuon reissun jälkeen hollantilainen tunnusti tunteensa, mikä tuli minulle hieman yllätyksenä. Jatkoimme kerran viikossa tapailuja entiseen tapaan ja keskustelut facebookissa lisääntyivät. Jossain vaiheessa en enää halunnut palata tilalle torstaisin. Nautin aina vain enemmän hetkistä, jotka vietin hollantilaisen kanssa. Pian tajusin myös ikävöiväni toisen seuraa viikon mittaan.

Oli hollantilaiselta paras peliliike viedä heppatyttö ratsastamaan!

Syksyllä -12 hollantilaisella oli ystäviä käymässä, ja vietimme iltaa heidän kanssaan. Silloin päätös syntyi: minä olen onnellisempi tässä ja nyt, en halunnut todellakaan palata takaisin tilalle töihin. Toki en pomoani aivan pulaan jättänyt: lupauduin olemaan töissä vielä hetken, että tilalleni löytyisi joku toinen. Kahdessa viikossa kolme henkilöä kävi työtä kokeilemassa, mutta yksikään ei jäänyt. Minä olin sopinut lähtöpäivän ja pidin siitä kiinni. Hollantilainen haki minut viimeisen kerran: nyt omaisuuteni oli pakattuna kolmeen matkalaukkuun. Meidän kylän pormestari näki minut kantamassa laukkuja sisälle ja toi myöhemmin pullon viiniä tervetulolahjaksi. Tiesin olevani kotona.

Lokakuussa -12 hollantilaisen ex-pomon tyttären häissä.
Ex-pomo oli sanonut jo ensimmäisen kerran minut nähtyään, 
että siinä olisi sulle hyvä tyttöystävä ja olikin kovin iloinen
nähdessään meidät häissä yhdessä.



tiistai 25. marraskuuta 2014

Aamun torkut

Illan virkku, aamun torkku.

Minä olen meidän porukan ainoa aamupersoona. Nyt, kun hevoset ovat taas tallissaan, nautin huomattavasti, kun aamulla on oikea syy herätä kuudelta. Hollantilainen puolestaan nukkuisi mielellään ihan vähän vielä, edes kahdeksaan. Iltapäivällä hollantilainen haikailee riposon mittaisia päiväunia, minä touhuan omiani, kun valoakin vielä riittää. Illalla puolestaan yhdentoista aikaan torkahtelen sohvalle, hollantilainen jatkaisi television katselua hyvinkin puolenyön yli.


Meidän koirat on samaa kastia hollantilaisen kanssa. Pienempi nukkuu makuuhuoneessa ja nousee kyllä aamuisin samaan aikaan minun kanssani. Samalla sekunnilla, kun astun keittiöön, koira katoaa - useimmiten sänkyyn - jatkamaan uniaan. Isompi nukkuu yläkerrassa sohvalla ja kuullessaan minut keittiössä, siirtyy omalle paikalleen - tietää mokoma, ettei aamurapsutuksia heru jos löydän sen sohvalta. Koirat nukkuvat kaikessa rauhassa aamuisin sen aikaa, kun me juodaan kahvit ja teet. Vasta kun vaihdan ulkovaatteita, koirat heräävät.

sunnuntai 23. marraskuuta 2014

Sunnuntailounas

Kävin tänään sunnuntailounaalla oman hollantilaisen sekä hollantilaisen ystävämme kanssa. Kohteeksi hollantilainen ystävä oli valikoinut agriturismo Vallenostran Mongiardino Liguressa, vajaan tunnin kiemurtelevan vuoristoajelun päässä meiltä. Agriturismot ovat siis (löyhästi suomennettuna) maatilamatkailukohteita. Useat agrit eivät juurikaan mainosta itseään, vaan parhaat paikat löytyvät kuulopuheiden perusteella - tai kuten tämänpäiväinen: ystävä oli viikko sitten ostanut agrin juustoa ja tykännyt. Agriturismon tulee tuottaa tietty osa käyttämistään raaka-aineista itse, Vallenostra tuottaa timorasso-viiniä, sianlihaa, vuohenlihaa ja -juustoa. Pastaan, leipään ja jälkiruokiin käytettävät jauhot ovat luomua lähiviljelijöiltä, samoin mm. tryffelit, sienet ja muut viinit. Usein agriturismoissa on menu fisso eli kiinteä ruokalista: alkupalat, antipastot ja alkuruuat tarjoillaan kaikille samana, pääruoasta ja jälkiruuista löytyy muutama vaihtoehto, joista valita. Lisäksi vettä, viiniä, leipää sekä kahvit ja koko paketille on yksi hinta. Helppoa ja herkullista!

 Timorassoa ja uunituoretta focacciaa.

 Listan ulkopuolelta alkualkupaloiksi juustoja.

 Tervetulolautanen: Montebore-juustolla ja valkoisella tryffelillä täytetty violetti peruna.

 1. alkupala: talon leikkeleitä ja gnoccheja.

 2. alkupala: juustoinen sipulikeitto.

 Väliin carne cruda listan ulkopuolelta.

 1. alkuruoka: risottoa Montebore-juuston ja tumman tryffelin kera.

 2. alkuruoka: pinaatti-ricotta-kananmuna täytteinen jättiravioli.

 Pääruuaksi koko seurue valitsi uunissa valmistettua Borberina-juustoa tryffelin kera.

 Jälkkäriksi blondille sisältä pehmeä suklaakakkunen.

Kaiken kruunuksi kahvi - miehille grapalla höystettynä.

Kuten huomaatte, kyseisen agriturismon erikoisuus - juustot - näkyvät ruokalistassa vahvasti. Syötävää näissä kiinteän menun paikoissa riittää, kannattaa varautua mahdollisimman tyhjällä vatsalla! Lounaan jälkeen seuraavan ruokailun voikin sitten suunnitella seuraavalle aamulle...

lauantai 22. marraskuuta 2014

Muuttohevosia

Kiitos käsittämättömän sateisen syksyn (oikeastaan kulunut vuosi on ollut normaalia sateisempi), hevosten laidun alkoi muistuttaa enemmän mutalammikkoa. Traktorilla laitumelle ei ole enää ollut asiaa, ennen sateita kuskattiin viisia pyöröpaalia heinää laitumen vierelle, mistä ne on ollut helppo pyörittää laitumen puolelle. Enää heinää ei saa lähellekään laidunta ennen kevään kuivattamaa maata, joten oli aika muuttaa hevoset takaisin talliin.

 Etenkin Futuro on ollut silminnähden tympiintynyt tuohon kurakkoon. Se on liikkunut heinäkasalta vain juomaan ja näyttänyt hapanta naamaa niin BB:lle kuin meillekin.

 Rakastan hevosten pörröistä talvikarvaa! Molemmat hevoset oavt kasvattaneet tuuhean turkin, jolla tarkenee varmasti - etenkin kun lämpötilat eivät laske vielä pakkasen puolelle edes öisin.



Sain muuttomatkalle seuraksi suomalaisen ystävän ja olipa mukava pitkästä aikaa jutella hetki ihan vain suomea.

torstai 20. marraskuuta 2014

#tbt: Ihmemaatila

Italiaan saavuin ensimmäistä kertaa 21.12.2010. Itävallasta Milanoon saapuva juna oli myöhässä, joten jouduin ensitöikseni ostamaan uuden junalipun päästäkseni perille määränpäähäni - pelotti, jännitti ja melkein itketti. Kymmenen tunnin junassa istumisen ja niiden vaihtamisten jälkeen saavuin vihdoin Tortonaan, kaupunkiin, josta en tiennyt mitään. Oli pimeää, sumuista ja satoi, enkä saanut kaupungista mitään selvää. Tuleva työnantaja oli juna-asemalla vastassa, tulevassa työpaikassa minulle näytettiin (päivän ajan lämmitetty) asuntovaunu, josta tulisi koti.


Ensimmäisenä aamuna auntovaunusta herätessä olin jäätyä: yön aikana öljylämmittimen öljy oli loppunut, ja vaunussa oli yhtä kylmä kuin ulkona. Ensimmäisenä iltana olin rättiväsynyt, märkä ja kaipasin kotiin. Kolmantena Italian päivänä vietettiin jouluaattoa, äidin kanssa puhutun puhelun jälkeen itkin itseni uneen ja olin varma, että päätyisin pian takaisin Suomeen.

Vasta tammikuussa näin ensimmäisen kerran, millaisiin maisemiin olin tullut.

Purin hammasta ja opettelin talon tapoja. Opettelin 20 hevosen, viiden ponin, kolmen aasin ja miltei kolmenkymmenen vuohen nimet. Yritin ymmärtää pomoa, joka ei itse koskaan tehnyt "likaista työtä" eläinten kanssa, vaan vaati minua tekemään työn juuri sillä tavalla, minkä hän luuli toimivan. Kannoin hevosille puoli kiloa heinää kahden tunnein välein. Kieltäydyin intialaisen työkaverin ehdotuksista tehdä lähempää tuttavuutta. Kuukauden jälkeen olin ansainnut luottamuksen ja sain muuttaa asuntovaunusta taloon - enää aamuisin ei tarvinnut herätä ihan ulkolämpötiloihin.



Pikkuhiljaa voitin pomon luottamuksen täysin ja sain hieman enemmän vapauksia tehdä työtä, kuten minä itse parhaaksi näin. Nautin eläinten kanssa vietetystä ajasta, etenkin Greg-aasi sai paikan sydämessäni. Greg sai oli päättänyt kulkea vapaana tilalla ja viihdytti ihmisiä varastelemalla tavaroita ja aukomalla portteja. Tuon kokoisen eläinlauman kanssa myös eläinten sairastaminen ja jopa kuolema tulivat tutuiksi. Eläinlääkäri oli maailman ihanin: ei juuri kysellyt haluaisinko tehdä jotain, lähinnä löi välineitä käteen ja neuvoi mitä tehdä. Erästä ähkystä kärsinyttä hevosta hoitaessamme samainen eläinlääkäri vihelteli käsi kyynärpäätä myöden hevonp*rsiissä ja kyseli huolettomasti miten ihmeessä olen Suomesta saakka tänne eksynyt.

"Tipan vaihdat näin ja kanyyli kiinni näin."

Vaikka työ oli minulle mieluisaa, alkoi paikka jossain vaiheessa ahdistaa. Syksyn 2011 olinkin jo muualla, mutta palasin takaisin ihmetilalle. (Hollantilainen kutsuu tilaa nimellä funny farm) Pomo aina ylpeänä kertoi maatilastaan, että se on sellainen suljettu kupla, jossa jokainen voi olla turvassa ja rakastettu. Suljetussa kuplassa, samojen ihmisten kanssa vietetyt päivät olivat pitkiä. Tein töitä kuutena päivänä viikossa aamuseitsemästä iltayhdeksään. En jaksanut iltaisin laittaa ruokaa. Aamuisin nukuin mahdollisimman pitkään, enkä ehtinyt syödä aamupalaa. Lounastauolla, sen puolen tunnin ajan, halusin vain maata. Onneksi olin tutustunut hollantilaiseen, joka oli silloin töissä lähipizzeriassani tarjoilijana. Hollantilainen uskollisesti haki minut jokaisena keskiviikkoiltana, kuskasi baariin, ja torstaiset vapaapäiväni vietti kanssani.

torstai 13. marraskuuta 2014

#tbt: Menolippu

Olen pitkään miettinyt lähtisinkö mukaan tähän, etenkin Instagramissa vallitsevaan, throwback Thursday -villitykseen. Tbt:n eli takasheittotorstain ideanahan on palata menneisiin, ja kun kalenteri ilmoitti yhden tärkeän vuosipäivän olevan lähellä, ajattelin heittäytyä menneisiin tällä loistavalla aasinsillalla.

Neljä vuotta sitten olin tätini luona kissa- ja koiravahtina. Yritin mahduttaa sinistä putkikassiani täyteen tavaraa, rikkomatta maagista kahdenkymmenen kilon rajaa. Kuuntelin silloin minulle paljon merkinneitä lauluja ja vuodatin kyyneleitä.

 Uskollinen pakkausapuri, joka välistä vei minua ulos.

Taskussa poltteli menolippu Belgiaan, jossa odotti unelmaduuni hevosenhoitajana. Mietin jo pukevani lentokoneeseen ratsastuskypärän ja -saappaat, kun se laukun painoraja tuli aina vain vastaan. Belgiassahan unelmaduunista kariutui pian se unelma pois ja menomatka jatkui Saksan kautta Italiaan.

Koneenvaihto Oslossa.

Ideana oli se kuuluisa välivuosi. Olin hakenut ammattikorkeakouluun jokaisessa mahdollisessa haussa ja kahden vuoden ajan opiskelupaikan irtoamatta. Silloinen parisuhde ajautui karille ja tilaisuus lähteä oli loistava. Ajatuksena ihan oikeasti olla vuosi, korkeintaan ehkä puolitoista ja palata sitten uudella innolla opiskelijaelämään. Paluulippu Suomeen vain jäi ostamatta...
Miten on, kiinnostaako hypyt menneisiin?

maanantai 10. marraskuuta 2014

Säävaroituksia

Kun tuosta muutaman viikon takaisesta syysmyrskystä on toivuttu, ojat kaivettu auki ja tuhojen korjaaminen on jo hyvällä mallilla, on uusi saderintama tulossa. Protezione civile antoi kakkosluokan säävaroituksen. Riskinä lisää maanvyörymiä ja tulvia.



Hieman huvittuneina lueskeltiin ohjeistuksia tänä aamuna. Ukkosen aikaan tiskaaminen ja peseytyminen on kiellettyä. Samoin sähkölaitteiden käyttö ukkosella on ihan no-no. Välillä ihan tosissaan pää lyö seinään ja joutuu miettimään mille vuosisadalle tämä maa on pysähtynyt?

Sen verran tällä vuosituhannella kuitenkin eletään, että jopa meidän kylällä on oma ryhmänsä facebookissa. Ryhmän olisi tarkoitus olla virallinen tiedotuskanava asukkaille, mutta kukaan ei ole ottanut siitä virallista vetovastuuta. Muutaman aktiivisen (kunnantalon naapurissa asuvan) asukkaan ansiosta ryhmästä kuitenkin löytyy suht hyvin ajantasalla olevaa infoa. Tänään siellä mietittiin, onko hanavesi juotavaa. Joku tuli tulokseen, että ei ole. Sattumalta aamukahvilla lähibaarilla olikin vesijakeluauto, joten kysäistiin kuskilta tilannetta. Naurahtaen tuo totesi, että ihan juotavaa se on - sekaan on vain saattanut joutua pari hiekanmurua, joten meitä nyt vähän ylisuojellaan. Kannoin silti kaupasta kotiin pullovettä.

sunnuntai 9. marraskuuta 2014

Iskän päivä

Isänpäivän juhlinta on jo pitkään tarkoittanut minulle kynttilän sytyttämistä ja muistoja. Olin vasta kymmenen, kun isäni kuoli, mutta muistot ovat säilyneet.

Iskä oli töissä karkkitehtaalla huoltamassa koneita. Kerran koulusta kotiin kävellessä näin iskän kävelemässä kotiin. Piilouduin tienvarren metsikköön odottamaan. Iskä oli tuonut minulle karkkitehtaalta repun.

Iskä oli myös vapaapalokunnassa palomiehenä. Joskus iskä lähti kesken saunomisen palohälytykseen. Toisinaan hälytyksissä kesti pitkäänkin, ja iskän vihdoin tultua kotiin, se haisi aivan savulle.

 Tähän kuvaan voisi meidän iskän paikalle vaihtaa nuoremman
veljeni, eikä eroa juuri huomaisi. Vuosi vuodelta veli muistuttaa enemmän iskää.

Iskä myös sukelsi, hiihti ja souti. Sukelluspukua säilytettiin autotallissa ja valokatkaisin jäi puvun taakse. Pelkäsin laittaa autotalliin valoja, ja minun oli aina käteltävä herra Märkis. Iskän mitaleista tehtiin myöhemmin pöytä. Olin ylpeä - mun iskä oli saanut ne kaikki mitalit. Aika monta Sulkavan soudun ja Tukholman ja Helsingin maratonin mitalia sinne olikin kertynyt.

 Pyhätunturilla, vuosi taitaa olla 1992.

Iskä herätti minut aamuisin ja kantoi suoraan keittiöön aamupalalle. Iskä rasvasi atooppista ihoani ja teki minusta lumiukon. Iskä lupasi ostaa minulle islanninhevosen voitettuaan lotossa.

Kummisedän tekemä, iskän laskuvarjojääkärimerkistä muokattu kaulakoru.

Olen onnellinen, että olen saanut itselleni maailman parhaan iskän lisäksi maailman parhaan kummisedän. Kummisetä ja iskä ovat ystäviä polvenkorkuisesta, ja vaikka omat muistoni iskästä ovat rajallisia, on minulla joku, joka muistaa enemmän.

Isän suuret kädet hypittivät polvilla, nostivat olkapäille, kantoivat sylissä, veistivät leluja. Isän suuret karheat kädet sanoivat pitkin päivää: Rakastan sinua lapsi. Ne olivat teon sanoja, niin vahvoja että kantavat halki elämän. – Maaria Leinonen -

perjantai 7. marraskuuta 2014

Omena päivässä

Hedelmäkoriin oli jäänyt pari omenaa, jotka piti syödä pois. Hollantilaiselle omenan kuoriminen on turhan haastavaa ja omaa sokerihammasta kolotteli uuniomenan verran. En kuitenkaan viitsinyt lämmittää uunia kahden omenan takia, vaan halusin päästä hommasta nopeasti. Näin syntyi pannuomena - vetää vertoja alkuperäiselle.


1. Pilko omenat(t) pannulle, paista miedolla lämmöllä voissa.
2. Omenoiden pehmettyä aavistuksen, lisää (pika)kaurahiutaleita. Mausta (fariini)sokerilla ja kanelilla.
3. Tarjoile välittömästi. Vaniljajäätelön tai -kastikkeen puuttuessa tilkka siirappia pinnalla kruunaa herkun.


torstai 6. marraskuuta 2014

Turpaterapiaa

Anna hevosen murehtia, sillä on isompi pää.

Mitä tahansa teenkin hevosten kanssa, pystyn unohtamaan kaiken mahdollisen mieltä painavan. Jotenkin niiden kanssa tulee oltua niin läsnä siinä hetkessä, että murheet jäävät. Isomman pään kanssa jaetut omaa päätä painavat rypyt tasoittuvat. 

Kun mietin parhaimpia tai unohtumattomimpia hevosten kanssa koettuja hetkiä, niitä lähes poikkeuksetta yhdistää yksi asia: ei satulaa. Suomessa talvella kuun valaisemalla pellolla hangessa ystävän kanssa ilman satulaa ratsastamassa, Kreetalla merenrannassa laukkaaminen ilman satulaa, syksyisellä metsätiellä, kun hevoselle voi kuiskata mennään. Ilman satulaa ratsastaessa tuntee hevosen lämmön, hengityksen ja jokaisen liikkeen. 

Kun pikkumusta muutti meille, en edes uskaltanut haaveilla rentouttavista ilman satulaa tehdyistä retkistä. Nyt viimein tuli tunne, että voisin kokeilla. Vaikka Junnu onkin lomaillut melko pitkään ja yleensä sille kertyy pöllöenergiaa, nyt halusin kokeilla. Toki minimoin riskit ja pysyttelin laitumen lankojen sisäpuolella, - Futuro sai seurata halutessaan - viritin ponille narun kaulaan ja varasin taskun täyteen leivänpaloja. Polle mättään viereen ja selkään. Ei mitään, poni otti leipänsä, kääntyi, käveli ja ravasi niin kuin halusin. Lisää leipää, rapsutuksia, valtavasti kehuja ja ratsailta. 


Taskunpohjalle jäi leivänmuruja ja onnenmurusia.

keskiviikko 5. marraskuuta 2014

Kun jotain puuttuu

Meillä oli lauantaista tähän aamuun internet rikki. Toki hollantilainen kävi hakemassa kaverilta reitittimen lainaan, mutta jostain syystä tuota lainalaitetta ei saanut minun koneellani toimimaan. Kävin kerran katsomassa sähköpostit hollantilaisen koneelta, muuten neljä päivää sujui ilman netin koukkuja.

Netittömyys, ja sen herättämät reaktiot itsessäni saivat tosissaan miettimään onko tässä mitään järkeä. Lauantain ja sunnuntaiaamun tuntui ahdistavalta, kun ei voinut tehdä mitään. Sunnuntain aikaan tajusin, että oikeastaan kotona voi puuhailla kaikkea muutakin kuin roikkua netissä. Siirryin teekuppini kanssa istumaan ikkunan ääreen, sen sijaan että tuijotin koneen näyttöä, katselin rauhassa ulos. Ehdin saada villasukat valmiiksi ja aloitin vihdoin kauan päässä hautuneen ompeluprojektin. Järjestelin vaatekaappia, pesin pyykkejä ennen kuin pyykkikori pursusi ääriään myöten täynnä.

Neljän päivän netittömyyden jälkeen tuntui oudolta palata omalle koneelle, avata automaattisesti ne välilehdet, jotka on aina auki. Facebook ei ollut täyttynyt viesteistä, sähköpostiin oli kertynyt lähinnä roskapostia ja blogikin oli ihan täällä omalla paikallaan.

Ehkä tästä eteenpäin otan joka viikolle netittömän päivän - tekisi ihan hyvää!

lauantai 1. marraskuuta 2014

Sisäinen lumiraja

Lokakuun alussa blondin sisällä taisteleva suomalainen halusi ylleen villapaidan, pipon ja kaulahuivin. Olihan jo lokakuu. Blondi pukeutui sisäisen suomalaisen toiveiden mukaisesti ja paahtui pihalle hetkessä. Olihan auringossa vielä lämmintä hyvinkin yli 20 astetta. Sittemmin sisäinen suomalainen on suostunut yhteistyöhön, ja pukeutuminen päätetään aamuisin lämpömittarin perusteella.

Sisäinen suomalainen odottaa myös aamuisin pakkasta. Onhan nyt jo marraskuu. Kylmä, lunta lupaava marraskuu. Vaan kun ei sitä lunta tule marraskuussa. Joulukuussa saattaa jonkun hiutaleen nähdä, ennemmin tammi-helmikuussa ja silloinkin lumiriemu kestää päivän taikka kolme. Jokaisena Italian vuotena olen kuitenkin uskollisesti tehnyt lumienkelin, ihan siitä ilosta, että sitä lunta sen yhden päivän on.

Iltaisin, kun on pimeää ja istuu sisällä lämpimässä, höyryävä teekuppi kädessään, unohtuu että nyt ollaan Italiassa. Toisinaan vilkaisen ulos ja petyn aidosti, kun ulkona ei olekaan lunta. Sisällä kotona ja blondin päässä kun on juuri sellainen hetki, että ulkona leijailee hiljalleen kirpeän pakkasillan lumihiutaleita, toinen toisensa perässä kevyesti maahan leijaillen. Jään tuijottamaan ikkunasta avautuvaa mustaa maisemaa ja havahdun, kun ikkunan ohi lentää lepakko.