lauantai 30. marraskuuta 2013

Lunta tupaan ja läppäri hankeen

On pitänyt päivittää jo aiemmin, mutta rakas kannettavani (vasta kuutisen vuotta käytössä ollut?) on alkanut osoittaa merkkejä yhteistyön päättymisestä. Näytönohjain ilmeisesti vetelee aika viimeisiään, kun ihan joka kerta konetta käynnistäessä näyttö ei lähde toimimaan. Kaiken päälle koneen kello heitti itsensä aikaan vuodelle 2007, ja netti herjasi, että kaikki sivut olisivat muka tietoturvariskejä. Hetki meni, ennenkuin tajusin, että kellon päivittäminen tähän päivään ja oikeaan aikaan poisti nuo tietoturvariskit.

Sitä tavallista tänne kuuluu, että ei nyt mitään suurta menetetty vaikka kirjoittaminen vähän jäikin. Torstaina vietettiin "maalaiset lähti kaupunkiin" -päivää. Tarvitsin uudet kumisaappaat, ne kun on hurjan kätevät sade- ja kurakeleillä. Suunnattiin auton nokka kohti Serravallen outlet-myymälöitä, sekä niiden naapurista löytyviä kenkä- ja urheilukauppoja. Pittarello-kenkäkauppa on ehkä suurin kenkäkauppa, jossa olen käynyt. Nyt ostosreissu oli helppo: suoraan kumppariosastolle, kumpparit kainaloon ja kassan kautta ulos. Okei, ihan vähän katselin kenkiä ohimennen. Tuo kauppa on sen verran iso, että olen siellä aiemmin pyöriessäni löytänyt kivat kengät, siirtynyt pari riviä katsomaan muita ehdokkaita ja sitten hukannut ne ensin löydetyt kivat. Onneksi valikoimaa riittää, aivan varmasti ne kivat kengät jostain hyllystä löytyy.


Käväistiin myös outlet-myymälöiden puolella. Yhden kerran hollantilainen on mut vienyt ihan oikeasti shoppailemaan tuonne outletiin, kiersin koko kauppakylän, parissa kaupassa taisin käydä sisälläkin, mutta mitään en ostanut. Silloin hollantilainen tajusi, etten ole ihan perinteistä shoppailijatyyppiä (kenkiä ei lasketa!). Ostan, kun on tarve, muuten en juuri viihdy kaupoissa kiertämässä. Miksi me sitten taas ängettiin sinne turistibussilastillisten Guccia ja Dioria metsästävien keskelle? No, lounasaika kolkutteli mahassa ja outletilla on Burger King. Ihan vaan, koska en ollut aiemmin käynyt.




Pysähdyttiin vielä Novi Ligureen etsimään lankakauppaa. Kauppa, jonka hollantilainen tiesi, oli pettymyt. Samoja lankoja, mitä olin torilta ostanut, puolta kalliimmalla. Takaisin autolle kävellessä huomasin yhden pikkuliikkeen ikkunassa lankakeriä ja sisälle vilkaisu todisti, että osuttiin oikaan paikkaan. Kaupan seinät olivat lattiasta kattoon täynnä lankoja, kaikissa väreissä, joita voi kuvitella. Myyjä oli ihana pikkuinen vanha mummeli, joka innoissaan minulle kaiveli mieleisiä värejä ja laatuja. Olisipa toinen käsipari, niin saisi kaikki päässä muhivat ideat puikoille nopeasti!

Tämän kuun loppupuoli on ollut sään puolesta uskomattoman ihana. Aurinko on paistanut joka päivä, vaikkakin lämpötila on pudonnut. Öisin on ollut jopa viitisen astetta pakkasta, eikä päivälläkään enää päästä kuutta-seitsemää lämpöastetta ylemmäs. Tänään aamulla sää oli kuitenkin (odotetusti, tätä on povattu) muuttunut. Aamulla koirien kanssa ulos mennessä satoi jäätävää vettä, metsässä kävellessä kuulosti kuin olisi ollut suihkussa. Aamupäivän aikana jäätävä sade muuttui ihan rehelliseksi lumisateeksi. Tiet suolattiin vasta illan aikana, ja jopa hollantilainen innostui valittamaan aiheesta - sitä ei nimittäin normaalisti tuollaiset hetkauta. Onhan se vähän outoa, kun lumentulo pistää kaiken niin sekaisin. Olisi kuulema pitänyt ajaa suolaa teille jo eilen, kun lumisade on kuitenkin ollut tiedossa. Meidän autossa on talvirenkaat, mutta en ole vieläkään onnistunut ymmärtämään, mikä se ero niiden ja kesärenkaiden välillä on? Ilmeisesti näissä talvimalleissa kuviointi on leveämpi, tähän loppuu blondin ymmärrys. Ei ne ainakaan samaa sarjaa ole kuin Suomessa talvirenkaiden nimellä kulkevat. Tallille onkin ajeltu tänään lumista tietä varo-varovasti, sellaista 20-30km/h vauhtia, joka on hollantilaiselle saavutus. Pysyttiin tiellä ja ainakin meidän eläimet on tänään nauttineet lumesta.










keskiviikko 27. marraskuuta 2013

Ihan tavallinen keskiviikko

Tänään:
päättelin jouluisen raidalliset sukat, jos näitä ei osteta pois, käytän mielelläni itse.


Pesin eilen tilauksesta valmistuneet Huopasesta tehdyt tossut. Toivottavasti saan vielä jäljellä olevista langoista itselleni parin tehtyä, nämä on nimittäin ihanan lämpimät.

 Ennen pesua. Roskapussin sulkijanarut hyötykäyttöön.

Kuivumista vaille valmiit.

Käytiin hollantilaisen kanssa meidän rauta/maatalous/mitäikinätarvitsetkin kaupassa, ja ovella silmään sattui ihanat pienet mistelit ruukussa. Vihdoinkin joulu/talvikukka, joka toivottavasti pysyy hengissä. Viime vuonnahan tapoin joulutähden alle kahdessa viikossa, se tosin taisi saada kotimatkalla vähän kylmää. Misteli oli kuitenkin aivan onnettoman näköinen mustassa muoviruukussaan, joten virkkailin sille pikapikaa ruukunpäällisen.


Ostettiin me vähän muutakin, ohimennen kahvinjuonnin lomassa. Nimittäin tämä hörhö:


Pikkumustan omistaja sattui ihan vahingossa meidän kanssa kahville, ja vihdoin saatiin aikaiseksi kysyttyä myisikö se tuon eläimen. Myy se, kuulema. Kai tuo sitten on virallisesti meidän minun. Oma pöljäke.

tiistai 26. marraskuuta 2013

Kesän kuvia

Monissa blogeissa on kiertänyt kesäkuvahaaste, viimeksi tähän törmäsin tänään Vööran blogissa. Itse piti hetki miettiä, miten rajaisi kesän ja päätin minun kesäni olevan toukokuusta elokuuhun. Ideana on siis jakaa seitsemän kuvaa kesältä, ihana hetkeksi palata kesän muistoihin, etenkin kun meillekin asti on ehtinyt yöpakkaset. Tänään oli maa kuurassa ja lätäköiden pinnassa ihan rehellinen jääkerros, Alpit tuntuivat siirtyneen taas lähemmäksi kasvaneen lumipeitteensä ansiosta ja lähimmillekin vuorille on ilmestynyt lumihuiput.

Toukokuu: uuden kasvun aika.
 
Toukokuu: ensimmäisiä grilli-iltoja Suomen vieraiden kanssa.
Meidän koirathan ei muuten kerjää.
 
Kesäkuu: talviturkkien heitto joella.
 
Heinäkuu: viinin pullotusta.


 Heinäkuu: hevosen ja koirien (ja blondin) liikutus illan viiletessä.
 
Elokuu: helteitä paossa joella.

 Elokuu: ensikosketus pikkumustaan.

Järkytyin hieman miten vähän koneelta löytyikään kesäkuvia. Pitää vähän ryhdistäytyä tuon kameran kanssa, eihän ilman kuvia voi muistella kivoja hetkiä! Avoimesti haastan jokaisen tämän lukeneen tekemään saman, mars mars!
 
 

maanantai 25. marraskuuta 2013

Maalaisjärkeilyä

Liityin facebookissa bloggaajat-ryhmään, ajatuksena löytää uutta kiinnostavaa luettavaa, ja mahdollisesti saada omalle blogille joku uusi lukija. Myönnän, muutaman ihan kivan blogin olen ryhmästä löytänyt, mutta muuten tunnen olevani täysin väärässä paikassa. Bloggaajien keski-ikä taitaa olla 16-vuotta, suurin osa blogeista on lifestyle- tai muotiblogeja. Lukijoita ja kommentteja kalastellaan linkittämällä omaa blogia päivittäin, höysteenä "kommentti kommentista" tai "lukija lukijasta" lupaukset. Tai vielä pahempaa: "blogi tarttis lisää lukioita!!". Ensinnäkin, itse pötkin 12-vuotiaana menemään vielä toppahaalarissa, pihalla viihdyttiin päivät pitkät koko seudun lasten kesken. Ei puhettakaan meikkaamisesta, miltä näytin siinä toppahaalarissa tai että mun on pakko saada tollai glittertipinkkisateenkariponioksennus-paita henkkamaukalta ku sullaki o! Me oltiin ihan rehellisesti lapsia.

Samaan aikaan toinen kaveri naamakirjassa tuskaili, kuinka maalaisjärki on katoamassa. Komppaan ja allekirjoitan. Mitä nuoremmasta polvesta puhutaan, sen tyhmemmiltä ihmiset vaikuttavat. Kaikkeen saa heti samantien vastauksen googlesta, facebook kertoo kavereiden syntymäpäivät ja muut mullistukset, yhteydenpitoon riittää jokin älyvempele, siihen kun saa kaikenlaista sovellusta. Hevostelijana myönnän toisinaan viettäväni aikaa hevostalli.net-keskustelufoorumilla, jossa ihmisten vallitseva tyhmyys tuntuu toisinaan kulminoituvan. "Koira oksentaa verta, mitä teen?" "Vauva ei hengitä kunnolla, mitä teen?" "Mies hakkasi ja heitti ulos, mitä teen?" "Pettääkö mieheni?" "Miten perunat keitetään?" "Keitin perunat pohjaan, apua!" Ja sitä rataa, vilkaiskaa joskus huviksenne.

Kyllä, etsin itsekin toisinaan tietoa tai vaikkapa reseptejä netistä. Osaan kuitenkin etsiä niitä ihan itse. Tiedän myös, ettei koiran sairastaessa internet ole ensisijainen avunsaantipaikka. Saatan ehkä joskus kysyä apua netin kautta, jos tiedän, että jollakulla saattaa olla omakohtaista kokemusta. Jatkan bloggaamista edelleen eniten omaksi ilokseni, ehkä joku toinen tästäkin blogista saa jotain irti. Hollantilainen kiteytti meidän lifestylen tänään melko osuvasti: "We got one euro ten cents on th bank account and we are eating truffels."

lauantai 23. marraskuuta 2013

Maa järisee

Koin ensimmäisen maanjäristykseni joulukuussa 2011. Istuin kaikessa rauhassa aamukahvilla, kun kumma tunne iski. Ensin luulin migreenin iskeneen, tunne oli vähän samantapainen: tärisytti. Kun järistys oli jo ohi, tajusin etten se ollutkaan minä, joka tärisi, vaan maa. Samalle päivälle osui toinenkin pieni järistys.

Kuluneen kuukauden aikana meidän lähiseuduilla on ollut useita maanjäristyksiä, ainakin neljä. Viimeisimmät järinät olivat eilen illalla. Istuin sohvalla kutomassa sukkaa televisiota katsellen, kun sohva takapuolen alla tärähti kahdesti.






Onneksi nämä ovat pieniä järistyksiä. Eilinen oli tosiaan ainoa, jonka edes hieman huomasin. Tunnustan rehellisesti, etten ollut edes varma että kyseessä oli maanjäristys, ennen kuin päädyin meteon sivuille lukemaan uutisen aiheesta. Avolascaan on iskenyt yksi suuri järistys, joka tosiaan teki tuhojaankin. Hollantilaisen ostaessa taloa paikalla kävi "maanjäristysinsinööri", joka kivenkovaan väitti, ettei järistys iske samaan paikkaan seuraavaan sataan vuoteen. Ei meillä pitäisi olla hätää. Eilisen jälkeen kyläläiset alkoivat kuitenkin pohtia evakuointisuunnitelman tärkeyttä. On kai parempi varautua pahimpaan.

keskiviikko 20. marraskuuta 2013

Kissa kiitoksella elää

Sain pitsisukat toimitettua uudelle käyttäjälleen ja mieleiset olivat. Myöhemmin tuli vielä kiitosviesti perään: sei più brava della mia nonna, olet mummoani taitavampi. Lämmittihän se mieltä. Sukille kuulema löytyisi ostajiakin. Meidän keittiöstä löytyy 'sentti kerrallaan Suomeen' -purkki, johon kerätään taskunpohjilta kolikot, sekä tyhjennetään pikkurahat lompakosta. Tällä purkilla yllättäen olisi tarkoitus matkata Suomeen. Taidan vaihtaa operaation nimeksi sukka kerrallaan Suomeen, ja alkaa myymään noita sukkia matkakassan kartoittamiseksi.
Mielimaisemia Suomesta.

Marikan nurin-kurin-blogissa on käynnissä arvonta, käykäähän vilkaisemassa. Hienosti toteutettu blogi ja todella taitava käsillätekijä!

Sokeriton marraskuu on jo reilusti puolessa välillä, ja täytyy tunnustaa, että huonosti menee. Oma olo on fyysisesti kohentunut, ja pikkuhiljaa alkaa herkkujakin tehdä mieli. Turhan paljon olen sortunut pieniin herkkupaloihin (ja muihinkin kiellettyjen ruokien maisteluun), nyt pitäisi ottaa itseään taas niskasta kiinni.

maanantai 18. marraskuuta 2013

Neulemania

Allekirjoittaneen neulemania jatkuu. En oikeasti ymmärrä, miksen ole vuosiin mitään neulonut, eihän tämän parempaa käsillätekemistä ole. Iltaisin tv:ta katsellessa ei tee mieli napostella, kun käsillä on puuhaa. Jos tv:n tarjonta ei miellytä, voi neulomiseen uppoutua täysillä. Oma kädenjälkikin miellyttää silmää: jumankekka, minä ihan itse tein tämän!

 Hollantilaisella on jo yhdet huopasesta tehdyt virkatut tossut, mutta se toivoi toista paria tossuja. Huopasta löytyy vielä pari vajaata kerää, kolmisen kertaa olen niitä tossuja yrittänyt väsätä, mutta aina joku lanka loppuu kesken. Tossut saa nyt olla jäähyllä. Tein hollantilaiselle pipon ja lankoja jäi kaksi 50 gramman kerää yli. Yritin näistäkin saada sille tossut aikaan, mutta eihän tuokaa riittänyt. Vähästä langasta riitti kuitenkin omaan jalkaan sopiviin lyhytvartisiin villasukkiin, vihdoin sain puikoilta jotain omaankin käyttöön.

Perusvillisten ohjeella.
Yhdelle meidän ystävälle, joka meitä eniten kuskasi auton ollessa huollossa, halusin tehdä sukat kiitokseksi. Jalan koko ja lempiväri tiedusteltiin ohimennen ja malliksi valitsin pitsisukat. Halusin jotain normisukasta poikkeavaa, kevyen tyttömäistä. Palmikkosukkiin ei riitä puikot, mulla kun on tällä hetkellä vain yhdet sukkapuikot käytössä. Pitsisukkiinkin löytyi ohjeita vaikka kuinka, puikoille valikoitui hyvin yksinkertainen malli. Kun neulekuvion oli parin kerroksen jälkeen saanut päähänsä, oli neulominen ihan helppoa ja nopeaa.

  Kuvio on seitsemällä jaollinen ja näihin sukkiin loin yhteensä 49 silmukkaa. Alkuun neuloin kaksi kerrosta nurjaa, mutta kuvion neulomisen voi varmasti aloittaa suoraankin. Kuvio syntyy näin:
1. kierros: *2nurin, 2 oikein yhteen, langankierto, oikein, langankierto,
2 oikein yhteen takareunoistaan* toista *-*
2.-4. kierros: *2 nurin, 5 oikein* toista *-*

Nyt vain odottelen sopivaa taukoa vallitsevaan sateeseen, että pääsen kiikuttamaan sukat saajalleen, toivottavasti ovat mieleiset. Tykästyin sukkia tehdessä itsekin kovasti malliin ja väriin, varmasti teen vielä pitsisukat itsellenikin. Seuraavana puikoille pääseekin joululahjasukat ystävälle, näistä pitäisi tulla Angry Birds sukat. Itselleni haluaisin tehdä pitkävartiset raitasukat ja tosiaan hollantilaisellekin pitäisi sukat tehdä jouluksi. Ehkä jotain lähtee jopa Suomeen asti ennen joulua, saa nähdä miten aika riittää.

lauantai 16. marraskuuta 2013

Tervetuloa tontut, teille on puuroa

Vatsa täynnä riisipuuroa on hyvä olla. Olen jo pitkään himoinnut riisipuuroa ja vihdoin uskaltauduin kokeilemaan - käytössä risottoriisiä. Aivan superhyväähän siitä tuli, melkein yhtä hyvää kuin äidin tekemästä. En edes polttanut pohjaan, vaikka teräspohjaisella kattilalla puuron keittäminen epäilyttikin.

Tulossa on neljäs joulu Italiassa. Kolme edellistä ovat olleet kaikki hyvin erilaisia, ja jokaisesta joulusta on jäänyt syystä tai toisesta puuttumaan suomalaista perinnettä. Vaikka en mikään joulufanaatikko olekaan, kaipaan tiettyjä asioita koti-Suomen joulusta. Ennenkaikkea omaa perhettä on ikävä joulunvietossa. Hollantilainen on kuitenkin töissä joulupäivän, joten tästäkin syystä minun jouluni on aattona. Tänä vuonna jouluna syödään aivan varmasti riisipuuroa. Pipareita varten sain jo kesällä siirappia ja hollantilaisen kaverin mukana on tulossa mausteneilikoita appelsiiniin pisteltäviksi.

Vaikka en talven kylmyyttä juurikaan kaipaa, jouluun kuitenkin kuuluu lumi ja paukkuva pakkanen. Saa nähdä, saadaanko tänne asti lunta ennen joulua. Ehkäpä jo ensi vuonna saan hollantilaisen taivuteltua joulunviettoon Suomeen, ei siellä nyt sentään niin kylmä ole. (Vaikka vuosi sitten elokuun lopussa Suomessa vieraillut hollantilainen pukeutuikin talvitakkiin...)

Hollantilaisellekin keksin lahjan, sukkapuikot siirtyvät salakäyttöön, niin saan tehtyä yllätykseksi tuolle villasukat. En oikeastaan välitä lahjaperinteestä, itselleni en oikein osaa mitään toivoa, ellen oikeasti jotain tarvitse. On kuitenkin mukavaa päästä yllättämään toinen jollain tapaa.

perjantai 15. marraskuuta 2013

Kolme vee

Tasan kolme vuotta sitten lensin Suomesta Brysseliin, jossa vastassa oli vain sähköpostitse tuttu uusi työnantaja. 19 kiloa, kaikki välttämättömin pakattuna yhteen saumoista paukkuneeseen kassiin. Työpaikka sijaitsi Gentissä, Stoeterij Ariane -niminen talli, joka kasvatti ja myi hevosia. Odotukset olivat korkealla: pari viikkoa käyty sähköpostikeskustelu lupaili paljon. Olinhan toteuttamassa yhtä suurta unelmaa: hevosenhoitajan töitä suurella ulkomaisella tallilla, mahdollisuus päästä kiertämään kilpailuihin ja ennenkaikkea hoitaa hienoja hevosia.

Santford solariumissa.
 
Tallin puitteet olivat kyllä juuri sitä, mitä oli kerrottukin. Päivittäin liikutettavia hevosia oli nelisenkymmentä, lisäksi saman verran kantavia tammoja ja toinen mokoma varsoja ja nuoria hevosia. Työhöni kuului hevosten hoitaminen ratsastajille, sekä hevosten vieminen kävelykoneeseen ja juoksumatolle. Käytännössä sai siis koko ajan olla viemässä jotain hevosta paikasta toiseen. Kun kävelykoneesta löytyy kahdeksan kutakuinkin samannäköistä mustaa hevosta, on sormi lähellä suuta.
 Vuoden ikäisiä varsoja omalla käytävällään.

 Kävelykone kerrankin tyhjillään.

Pieni suuri hevonen Poly Roi, yksi suosikeista.

Työpäivät venyivät. Muistan iloinneeni eräänä iltana, kun työt saatiin lopetettua jo kahdeksalta - ruhtinaalliset 11 tuntia seuraavan aamun aloitukseen! Vapaata oli periaatteessa sunnuntaisin, toki silloinkin käytiin tallissa jotain pientä tekemässä tai autettiin kisamatkalle lähtevää porukkaa. Ensimmäisen viikon totuttelun ja tutustumisen jälkeen alkoi tajuntaan piirtyä, ettei tämä nyt ollutkaan ihan sitä, mitä halusin. Koko ajan oli valtava kiire, hevosten määrä ylitti niiden hyvinvoinnin tärkeyden. Toisen työviikon lopulla jaksaminen loppui. Sanoin lopettavani työt juuri nyt, sen enempää seurauksia miettimättä. Pikainen puhelu Saksaan tädille pelasti: sain majapaikan ja miettimisaikaa, en todellakaan suostunut palaamaan heti takaisin Suomeen. Saksasta matka jatkui Italiaan, ja tällä tiellä pysyn.

keskiviikko 13. marraskuuta 2013

Ullakon aarteet

Meidän koti on rakennettu kolmeen kerrokseen. Pienihän tämä silti on, tilaa tuntuu olevan juuri ja juuri meille kahdelle ja koirille. Aikanaan tässä on asunut viisihenkinen perhe, hollantilaisen muuttaessa wc oli juuri rakennettu sisälle ja talosta löytyi yksi ainoa sähkövalo. Kolmas kerros on haaveprojekti, aarrevarasto. Pikkuhiljaa olen kantanut alas uusiokäyttöön valikoituja esineitä ja unelmissa meidän makuuhuone siirtyy tuonne katon alle vielä jonakin päivänä. Toki jotain ihan konkreettistakin on tehty: paljon ylimääräistä on heitetty pois ja henkilökohtaisesti putsasin toisen puolikkaan seinät vanhasta kalkkimaalista. Blondin ahkeroinnin päätteeksi hollantilainen joutui muuramaan savupiipun kohdalta pudonneita kiviä takaisin seinään, joten välttelen etenkin yksin yläkerrassa hääräämistä nykyisin.

Tavaraa kuitenkin löytyy, turhaakin, mutta ei raaski heittää pois. Sodanaikaisia karttoja ja kirjeitä on iso pino. Erikokoisia puisia ja metallisia rasioita ja laatikoita on vielä varastossakin, vaikka osa onkin jo muussa käytössä. Käsittelyään odottavat vanhat lusikat, omaa ideaansa kaipaavat setti veitsiä ja haarukoita.

Haavemakuuhuone. Kehys saa jäädä peiliksi.

Pienen pintaremontin tarvetta?

 Vanha matkalaukku, jonka pesin ja maalasin.
Sisälle tyyny ja pikkukoiran peti oli valmis.

Puisesta haravasta sain viinilaseille telineen.
Rosmariini ja valkosipuli etsivät omaa paikkaansa. 

Peltipurkkeihin sai mausteet,
eivätpä pyöri enää laatikossa miten sattuu.

tiistai 12. marraskuuta 2013

Hevosilla on jalat

Eilen illalla päästiin vaihteeksi käymään mielenkiintoista kielikeskustelua. Hollantilainen valitteli illalla, että tassuihin sattuu. Jostain tuntemattomasta syystä hollantilainen tosiaan käyttää ranteistaan sanaa paws, joka ainakin minun kielikorvaani kääntyy tassuiksi. Aloin taas luennoida, kuinka koiralla on tassut, hevosella kaviot ja sinulla ihmisenä on ranteet eli wrists. Lopulta tuo väläytti yllätyskysymyksen: onko hevosilla jalat? Ehdin jo tuskailla toisen tyhmyyttä, kun sain kysymykselle ihan loogisen selvnnyksen. Hollanniksi ihmisisllä on jalat - benen, kun taas eläinten jalat on poten. Hevosella kuitenkin on hollanniksi jalat kuten ihmisellä. Suomeksi ja englanniksihan kaikilla on samat jalat, vain se 'tassuosan' nimitys vaihtelee. (Saa korjata, jos väitän taas jotain väärin.) Jos taas hollanniksi haluaa röyhkeästi jonkun näpeistä eroon, käytetään tuota poten versiota.

Tänään aamulla käytiin rakentamassa meidän jalallisille hevosille aitaukseen uutta tilaa. Kolmanneksen verran poikien tarha laajeni, saavat nyt syödä viimeiset vihreät ruohot uudelta palalta. Juniori tajusi heti, mitä oltiin tekemässä ja aloitti rodeojuoksunsa odotellessaan. Seniori tyytyi seisomaan pajupuskassa - se on kyhnyttänyt pajun onnettomaksi nysäksi, kun mahaa kutittaa. Hölmöltähän se näyttää kun iso hevonen pyörii pajupuska mahan alla, mutta ilmeestä päätellen helpotti kutinaa.

Kotiin tullessa ikkunalaudalla odotti yllätys: kolme kananmunaa ja talouspaperinyytti. Rakkaaat naapurit olivat olleet taas asialla, lounaaksi saatiin paistettua munaa kera tryffelin. Ilmeisen hyvä vuosi menossa, tällä kertaa kääröstä paljastui nimittäin valkoista tryffeliä. Tummaa tryffeliä saadaan suht usein, naapurin setä kun ei siitä itse tykkää. Tämä valkoinen on kuitenkin sitä arvokkaampaa, ja tämä olikin ensimmäinen kerta kun sitä pääsin tuollaisena maistamaan. Tuoksu oli paljon voimakkaampi kuin tummissa, mutta maku pehmeämpi. Tummissa tryffeleissä on todella voimakas maan maku, näissä valkoisissa sitä taas ei ole.

Yllätys ikkunalla.

Tätä on oikeasti aika paljon.

Hintaakin 1000€/kg.

Kiitos naapureiden, lounas maittoi.

Hollantilainen yritti taas saada meidän koiria innostumaan tryffeleistä. Ensimmäisen piilotuksen iso koira sattui näkemään, ja löysi heti. Toisella kerralla koira ei enää nähnyt piiloa, joten etsintäyritys meni hillittömäksi riehumiseksi keittiössä ja vaativaan haukkuun, jos kuitenkin saisi sen palkaksi tarkoitetun makkarapalan. Pikkukoiraa puolestaan kiinnosti vain makkaranpalat. Ei taida meidän koirista tulla tryffelikoiria, ei.

maanantai 11. marraskuuta 2013

Viikonlopun hajanaiset

Viikonloppu meni sumuisen sateisissa tunnelmissa. Perjantaina sain hollantilaisen vihdoin patistettua ajamaan Varziin, reilun 30 km:n päähän pikkukaupunkiin, jonka torilta olin kuullut löytyvän hyvät valikoimat lankoja. Hienoinen pettymyt, kahdessa kojussa oli lankoja myynnissä. Mukaan tarttui kuitenkin reipas kassillinen sukkalankoja, ei mennyt aivan hukkaan reissu.

Syksyn harmautta torilla.
Lauantaina ratsastin juniorilla taas, tällä kertaa meno muistutti enemmän rodeota. Juuri, kun pääsin kehumaan miten selväpäinen viisvee se onkaan.
Pikkumusta pikakiituri.
Sunnuntain hollantilainen oli taas töissä ja vietin laatuaikaa kotona. Katsoin rästiin jääneet suomalaiset ohjelmat netistä sukkaa kutoen, siivosin alakerran ja loin sisustusideoita päässäni. Italiassa isänpäivää ei vietetty nyt, mutta omat ajatukset ajautuivat isiin. Oma isäni on kuollut, ja löysin netistä todella koskettavan laulunpätkän. Onneksi muistot säilyvät ikuisesti.
Isän suuret kädet hypittivät polvilla, nostivat olkapäille, 
kantoivat sylissä, veistivät leluja. 
Isän suuret karheat kädet sanoivat pitkin päivää: Rakastan sinua lapsi. 
Ne olivat teon sanoja niin vahvoja että kantavat halki elämän.
Tänään ollaan saatu nauttia vihdoin auringonpaisteesta, vaikka lämpötila onkin pudonnut huimasti. Aamulla oli maa paikkapaikoin kuurassa, ja Alpeille näytti sataneen hurjasti lunta. Nyt alkaakin lähimpien vuorenhuippujen kyttääminen, koska lumiraja alkaa lähentyä meitä? 
Sain vihdoin järjestettyä yläkerran 'teetarjottimelle' kunnollisen paikan langoilleni ja hollantilaisen karkeille. Ehkä pikkukoirakaan ei enää yllä varastamaan keskeneräisiä neuletöitä, kun ne pysyvät siististi kulhossaan, eikä hollantilaisen jäljiltä tarvitse kerätä puolityhjiä karkkipusseja ympäri olohuonetta.
Mun ja sen.
Taisin viikonloppuna pms-houruissa marmattaa vähän liiaksi jostain asiaankuulumattomasta, kun hollantilainen lupasi pitää keskiviikot erityispäivinä. Lupasi tehdä aamiaisen ja kokata, sekä muutenkin hemmotella minua. En usko ennen kuin näen, luulen ettei tuo kuitenkaan pääse sängystä ylös, ellen ole sitä herättämässä.
 
 

torstai 7. marraskuuta 2013

Uljas musta

Olenkin jo aiemmin kertonut, että juniorihevosen kanssa meidän alkutaival oli vähän kivikkoinen. Molempia jännitti liikaa, eikä ratsastaminen sujunut alkuunkaan. Viimeisen kuukauden ajan ratsastaminen on ollut todella minimissä, ensin olin sairaalassa, säät oli huonot ja viimeisimpänä hajonnut auto. Tänään pääsin kuitenkin pitkästä aikaa pikkumustan selkään!

Seniori saa viettää vielä 'sairaslomaa', vaikka se ihan kunnossa onkin, etenkin hollantilainen on sen suhteen ylivarovainen. Antaa toisen levätä, ei se pahaa tee. Hollantilainen oli siis seniorin kanssa pihassa seurana, kun ratsastin pikkumustan. Kerrankin sain pari kuvaakin ratsastuksesta, kun ensin muistutin hollantilaista, että ottaisi nyt niitä kuvia.

Hevonen mallia silakka.
 
Tykästyn tuohon hevoseen jatkuvasti enemmän ja enemmän. Nyt se on ollut reilusti viikon ratsastamatta ja käyttäytyi ihan mallikkaasti. Pari kertaa piti yrittää kääntyä omille teille, hypähdellä pystyyn ja vähän jopa pukitella, mutta se annettakoon viisveelle anteeksi. Saatiin tänään myös haettua aikoja sitten tilattu loimi seniorille ja uusi kuolain juniorille. Aiemmin käytössä oli niveloliivi, jonka kanssa juniori oli hurjan herkkä suustaan. Nyt käyttöön tuli paksu kolmipala ja tuntui heti paremmalta, ohjastuntuma ei aiheuttanut päänheittelyä saati hyppelyä, ja hevosta saattoi jopa pidättää ohjallakin.
Uljas, musta, juniori.
 
Tuossa taustalla näkyvässä navetassa remontoidaan parhaillaan. Lattiaa piikattiin, sisällä pyöri betonimylly ja pihassa kävi kääntyilemässä minikaivuri, mutta tästäkään juniori ei välittänyt. Nyt taas otan itseäni niskasta kiinni tuon ratsastamisen kanssa, hienon hevosen siitä vielä saa. 

keskiviikko 6. marraskuuta 2013

Paloja Suomesta

Oi ilon määrää, kun äidin lähettämä paketti Suomesta vihdoin saapui perille. Pyysin kaurahiutaleita ja teetä, sekä tietysti vähän karkkeja hollantilaiselle.

Elovenalla ja Nallella aamut käyntiin.

Tuo Teetaivas-sekoitus on ihan mun suosikkeja. Sanoinkin äidille "tilausta" tehdessä, että se on erikoishetkien hemmottelutee. Edellisessä paketissa on enää kaksi pussia jäljellä, nyt äidin paketista paljastui kokonaiset kolme pakettia taivasta. Kaurapuurolla lähtee päivät kyvin käyntiin. Huhu kertoo, että ainakin Milanosta saisi kaurahiutaleita, pitäisi käydä meidän saman ketjun marketista katsomassa, josko sieltäkin saisi. Näillä kuitenkin pärjää jo aika pitkälle, Hollannistakin kulkee kavereiden matkassa hiutaleita, ja viimeisenä oljenkortena voi sitten kysellä Milanossa kulkevilta tutuilta toimitusta. Eiköhän tämä tyttö nyt puurossa pysy.




 
Hollantilaisen piti taas saada Pandan toffeita, se on aivan hulluna noihin. Irtokarkit omin itselleni! Kodin kuvalehden joulunumero lupailee 101 ihanaa ideaa jouluun ja Kotivinkistäkin tulee taas luettua kaikki mainoksista lähtien. Olen lukenut kaikki Italiaan päätyneet suomenkieliset kirjat nyt vähintään kerran ja kasasta lehtiä on oikeasti luettu mainoksetkin. Vaikka netin kautta kuinka pääsee lukemaan suomeksi, ei mikään voita sitä kirjan tai lehden tuntua käsissä, kun saa konkreettisesti kääntää sivua.

Äiti oli taas laitellut pakettiin muutakin, löytyi sukkaa ja legginsejä. Ihanin äiti, joka lapselleen laittaa postin mukana pienen pieniä paloja koti-Suomesta. Linnottaudun sohvalle lukemaan jouluideoita ja nauttimaan irttareista. Sokeriton marraskuu joutuu nyt kärsimään irtokarkkien mentävän tauon!

sunnuntai 3. marraskuuta 2013

Mitäpä meiltä puuttuisi

Tuli tuossa eilisen keittoa lounaaksi lämmittäessä mieleen arkisia asioita, joita meillä ei ole.

Mikro.  Ei olisi tilaa, eikä oikeastaan tarvettakaan. Kaasuhella on näppärä, 
kun se lämpenee suhteellisen nopeasti.
Sähkövatkain. Tätä oikeasti toisinaan kaipaan. Hyvin on kyllä pärjätty ilmankin.
Silitysrauta. Okei, tämä ei nyt ihan jokakodin väline ole. Harvoin tarvetta,
onneksi naapurista löytyy ja saa lainaan.
Ulko-oven lukko. Niin, me asutaan maalla. Jos ihan tarkkoja ollaa, on ulko-oven kahvakin
rikki, ulkopuolella on jäljellä vain pieni nysä siitä. 
DVD-soitin. Ei ihan jokakodin tämäkään, mutta ei löydy meidänkään kodista.
Elokuvia katsellaan läppäri televisioon kytkettynä.
Patalaput. Ikean silikoninen uunikinnas löytyy. Inspiraatiota odottamassa
patalaput ja sellaiset kattilan korviin sopivat löpäreet. Ei tarttis aina
hollantilaisen hihoja olla vaivaamassa.
Kahvinkeitin. On oikeastaan, se vaan ei ihan toimi ja siirtyy
pian kolmannen kerroksen varastoon käyttämättömänä.
Vedenkeitin, leivänpaahdin, tölkinavaaja ja perunasurvin on vähän keittiöturhakkeita,
mutta aina toisinaan niitäkin on ikävä.
Tiskikone. Tai edes kunnollinen tiskitaso ja kuivauskaappi. Tästä olen kyllä
nillittänyt ennenkin. Tiskialtaaseen ei löydy edes tulppaa.
Astiakaappikin voisi olla kätevä.
Eteinen.  Tai edes pieni palanen omaa pihaa. Nyt meidän keittiön
erottaa Avolascan pääkadusta vain ovi.
Matot. Sängyn vieressä oli karvalankamatto, pikkukoira söi siitä palasen ja nyt se purkaantuu
komerossa odottaen, mitä blondi sille keksii.
Verhot. Yläkerrasta kyllä löytyy sivuverhot sisustuselementtinä. Ikkunoissa on kuitenkin puiset
luukut, joten kämpän saa pimeäksi ja itsensä piiloon.
Pölynimurikin meillä on ollut vasta vajaan vuoden. Reilut kaksi vuotta
ehdin elää täysin imuritonta elämää.

lauantai 2. marraskuuta 2013

Pitkät tunnit

Eilen vietettiin ratkiriemukas päivä ensiavussa istuen. Hollantilainen kävi kuvauttamassa itsensä, ettei maanantain poni ojassa- episodista vain tullut mitään. Vajaa kuusi tuntia siihen meni, mutta ei ole mitään rikki. Ensiapuun ilmoittautuessa potilas saa värikoodin itselleen: punainen on kiireisin, sitten keltainen, vihreä ja hännillä valkoinen. Valkoiset potilaat joutuvat maksamaan 25€ ensiavun hoidosta, tähän ryhmään kun työnnetään ne, jotka voisivat odottaa omalle lääkärillekin aikaa. Vihreällä koodillaan hollantilainen pääsi heti tapaamaan lääkärin, mutta röntgenkuviin pääsyä ja niiden jälkeen lääkärin lausuntoa saikin sitten odotella. Tulipa odottelun aikana törmättyä tuttuun hoitajaan osastolta, jolla itse vietin aikana. Raukan naama venähti minut nähdessään: "Mitä sinä täällä teet?". Oli kovin helpottunut kun kerroin vain odottelevani tuota puoliskoa.

Tänään päästiin kaupunkiin ostoksille ja sujuvasti samalla hoitamaan hevosten aamupala meidän naapuripariskunnan kyydillä. Ensinnäkin, en voi sietää sitä akkaa naista. Kyseinen rouva oli aikanaan vähän ihastunut hollantilaiseen, ja ilmeisesti kantaa kaunaa, kun nappasin miehen. Rouva ei mitenkään huomioi minua, puhuu kokoajan mahdollisimman korostetusti hollantilaiselle. Tähän iloiseen kaupunkireissuun saatiin tuhlattua neljä tuntia. Ensinnäkin, puolet kaupungin teistä oli suljettu pyhäinpäivän takia, ja tietysti piti ajaa koko kaupungin läpi jollekin ydinkeskustan yksinäiselle pankkiautomaatille. Oikeasti, niitä rahamasiinoita on muuallakin, ja useimpiin kauppoihin käy tänä päivänä se korttikin maksuvälineenä. Seuraavaksi vaatekauppaan. Juu, sinne oli pakko päästä juuri nyt tänään tällä hetkellä, kun siellä oli kesällä ollut jotain niin kivaa ja nättiä. Rouvahan pyöri siellä reilun puoli tuntia, tuli ulos neulepuseron kanssa valittaen, kuinka kyseinen kauppa ei enää myy yhtään mukavia vaatteita ja samanlaisia vaatteita löytyy torilta kiinalaisilta myyjiltä ainakin puolta halvemmalla. Viimein itse sinne ruokakauppaan. Onneksi pariskunta oli hoitanut viikon pääostokset jo aiemmin, tämä oli vain täydennyshaku. Tähänkin kun sitä aikaa tuhraantui. Ehdittiin hollantilaisen kanssa ihan rauhassa hoitaa omat ostoksemme, jutella ulkona rahaa keränneen nigerialaisen pakolaisen kanssa, syödä croissantit pahimpaan hätään, paleltua ja kyllästyä odottamiseen. Oi Micra, saat pusun kun palaat kotiin.

perjantai 1. marraskuuta 2013

No sugar, honey

Tipaton tammikuu, lihaton lokakuu, näitä -ton kuukausia tuntuu riittävän. Alkavaan movemberiin kun en voi osallistua, löysin marraskuuhuni muuta mietittävää. Matkatar esitti blogissaan haasteen sokerittomaan marraskuuhun. Sokeririippuvuudesta löytyy googlettemalla paljonkin artikkeleita, kuten tämä.

Jo sappikohtauksien alettua, sekä vielä tarkemmin sairaalavisiitin jälkeen, olen miettinyt omia syömisiäni. Herkut on jääneet kokonaan pois, enkä ole enää kotonakaan leiponut. Turvonnut olo on jo kadonnut, ja muutenkin mieli tuntuu pirteämmältä. Voisin oikeastaan väittää viettäneeni jo sokerittoman lokakuun, mutta pistetään marraskuun ajaksi vielä vähän paremmaksi.

Aamupala tulee olemaan vaikea. Puurohiutalepulassa olen syönyt välillä aamupalaksi muroja, ja vaikka muroni ovatkin ilman mitään sokerikuorrutteita, sokeriahan niistä löytyy. Puuron sekaan olen laittanut lusikallisen hilloa, varsinainen sokeripommi, etenkin marketin hyllystä hankittuna. Nyt saa puuro maittaa ihan sellaisenaan, korkeintaan pienenpienen voisilmän kanssa. Kahvinjuonti on vaivihkaa vaihtunut kokonaan teenjuontiin. Kahviinhan en ole enää vuosiin mitään sekoittanut, mutta jostain syystä teehen on aina tullut lisättyä sokeria tai hunajaa. Sokeri jää nyt kokonaan pois ja hunajankin kanssa yritän muistaa maltin.

Leijona jää nyt ilman sokeria.

Lounas- ja päivällistottumukset eivät muodostu ongelmaksi. Leivissä meillä on jo pitkään ollut valkoiset jauhot pannassa, näin saa jatkua edelleenkin. Pastaakaan meillä ei juuri syödä, juurikin sen turvottavan olon takia, mikä sen syömisestä seurasi. Iltaisin hollantilainen saa jatkaa napostelujaan yksin. Tunnustan: eräänä iltana sorruin maistamaan pikkuruisen palan juustoa hollantilaisen juusto-salami-lautaselta, vaikka juustot ovatkin ruokavalioni kiellettyjen listalla. Ei kerrota mitään sille kuolemaa ennustaneelle lääkärille, eihän?

Toisinaan suklaanhimo iskee, vaikka ilman sitä onkin jo eletty pitkään. Eräänä päivänä olin jo valmis syömään leivän inhoamallani Nutella-kuorrutteella, mutta tyydyin banaanin. Jopa meidän kauppa-auton myyjä totesi minun laihtuneen, joten kai se on uskottava.